Sotilaan lapsena

Tämän novellin Seija Kajava kirjoitti Suomen Maakuntakirjailijoiden järjestämään Suomen juhlavuoden kilpailuun, jossa haettiin kokemuksia millaista oli elää sodista palanneiden isien lapsina. Kilpailu on vielä kesken ja tarinoista valittu kirja julkaistaan vasta ensi vuoden puolella yllättävän runsaan osanoton vuoksi (200 tekstiä).  Kaikki kilpailuun lähetetyt kertomukset menevät kuitenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräysarkistoon.  


Onko tuo laiha, kiltti mies kulkenut pimeitä metsiä pistin tanassa etsimässä vihollista puhkaistakseen tältä mahan? Onko tuo hermoherkkä mies heittänyt kranaatin vihollisen tankkiin? Onko tuo väsynyt lommoposkinen mies painanut kätensä suosammaleeseen ja juonut vettä sormiensa välistä? Kyllä hän on tehnyt kaikkea tätä ja paljon muutakin mitä sota vaatii. Hän herää pienestä hipaisusta, hyppää pystyyn silmät hurjana, joko minä tai hän, sellainen se on sota – mies miestä vastaan. Tuo pelottava ”uraaa huuto”, joka vyöryi korviin vähän ennen kuin ruskeat piippalakit tulivat näkyviin, säilyi isän unissa vuosia.

Sota on minunkin sisuksissani. Minut on siitetty joulun aikoihin 1939. Talvisota oli jo käynnissä. Kuinka paljon äitini pelkäsikään ja kärsi silloin. Isä joutui jättämään pikkutyttären ja raskaaksi tulleen vaimonsa selviämään.

Minä synnyin syksyllä 1940 välirauhan aikaan. Olin pieni ja heikko, sellainen sota-ajan sekundavauva. Isä oli iloinen syntymästäni. Perhe oli yhdessä taas aina seuraavaan kesään. Sitten alkoi jatkosota. Isä otti valokuvan ennen lähtöään rintamalle. Kuva on otettu puistossa. Istumme penkillä, siskoni on vieressäni ja minä äidin sylissä tutti suussa. Me kaikki hymyilemme.

Pian alkoivat pommit putoilla Helsinkiin, sireenit ulvoivat, väki juoksi pommisuojiin. Joku kääri minut nopeasti vilttiin ja paineli juoksuaskelin suojaan. Pommisuojan himmeä lamppu heilahteli. Katselin viltin raosta aikuisten totisia kasvoja, kukaan ei puhunut. Odotettiin. Sodan aikana odotettiin koko ajan jotain, milloin pommikoneiden ääntä, milloin sireenien, milloin kirjettä rintamalta, milloin ruokaa maalta.

Kun näytti siltä, että sota jatkuu ja ruoka loppuu Helsingistä, päätti äitini lähettää minut turvaan Ruotsiin. Vanhempi siskoni oli jo lähtenyt. Koska olin huonokuntoinen pääsin matkaan lentokoneella. Se oli naamioitu punaiseksi, tai niin ainakin muistan. Äiti laittoi orvokkikimpun käteeni. Koneessa oksensin ja kukat putosivat kädestäni.

Vastaanottokeskuksesta en muista mitään, olinhan vasta kolme vuotias. Ruotsalaiset perheet eivät huolineet minua, vaan jouduin sairaskotiin, johon muutkin huonokuntoiset suomalaiset lapset päätyivät. Nukuin suuressa salissa rautasängyssä. Aamut alkoivat kuumeen mittaamisella takapuolesta ja jos oli lämpöä joutui jäämään koko päiväksi vuoteeseen yksin.

Ruotsissa oli ruokaa ja sitä syötettiin minullekin väkisin. Inhosin ruoka-aikoja. Kaikki, jotka söivät lautasensa tyhjiksi palkittiin karamellillä. Minä en saanut koskaan, aina jäi jotain lautaselle.En voi moittia ruotsalaisia. He tekivät parhaansa. Sisareni, joka oli minua seitsemän vuotta vanhempi pääsi varakkaaseen perheeseen, koska hän oli reipas ja hänellä oli siistit kynnet. Olimme samalla paikkakunnalla, mutta tapaamisemme jäivät vähiin. Ehkä perhe pelkäsi, että kannan tauteja sairaskodista .Ruotsista lähetettiin kirjeitä Suomeen ja löysinkin yhden palattuani. Siinä luki ”Seija voi oikein hyvin täällä ja on iloinen”. Muistan hyvin, kuinka sanelin neiti Anderssonille hoitokodissa kirjettä. Sanoin ”laita siihen, tulkaa hakemaan minut pois täältä”.

Sodan kasvot olivat kaikille tylyt. Hermojen pettäminen oli yleistä, mutta siitä ei piitattu. Isä oli rintamalla ilmatorjunnassa ja äiti oli ruumisarkkutehtaalla töissä. Joka päivä hän söi mätiä lanttuja ja joi korviketta päälle.

En ole koskaan nähnyt isääni hyväkuntoisena A1-luokan miehenä, kuten vanhempi sisareni ennen sotia. Muistan vain hänet, kun palasin Ruotsista sodan jälkeen 1946. No, siinä hän seisoi äidin kanssa vastaanottamassa minua ja sisartani Helsingin rautatieasemalla. Minulla oli vaalea tuulikangastakki ja sen rintataskussa pala näkkileipää, jota innoissani näytin vanhemmilleni. Vanhempi sisareni oli sopeutunut jo Ruotsin oloihin ja oppinut kielenkin. Hän olisi ehkä halunnut jäädä varakkaaseen perheeseen, mutta isä vaati lapsiaan takaisin. Sisareni meni sitten ruotsinkieliseen kouluun ja minä suomenkieliseen. Minähän olin ollut suomalaisten lasten kanssa, joten identtiteettini ja kielitaitoni eivät siitä olleet muuttuneet. Minun oli helppo sopeutua köyhiin ja puutteellisiin oloihin.

Isä etsi töitä pitkään ja lopuksi Hietalahden telakka palkkasi hänet hitsariksi.Laivoja valmistettiin liukuhihnalta sotakorvauksina Neuvostoliittoon. Töitä riitti ja palkka juoksi. Tosin kaupoista ei vielä saanut paljon mitään ja nekin vähät vain ostokorteilla. Olin jo kansakoulussa, kun laivat toivat kahvia ja hedelmiä Suomeen. Setäni, joka oli merimies toi kerran lahjaksi viinirypäleitä. Kun maistoin niitä, päätin että en syö aikuisena mitään muuta kuin rypäleitä.

Sodan päätyttyä alkoi jälleenrakennus. Puute ja suru yhdisti ihmisiä. Lainattiin, käännettiin vaatteita, kenkiä paikattiin, ruokaa ei heitetty roskiin. Kaikki hyödynnettiin kymmenillä eri tavoilla. Kaikki taidot olivat käytössä. Sodan jälkeen enoni oli töissä makkaratehtaalla. Hän oli laiha ja kun hän veti housuistaan pitkän metwurstimakkarapötkyn, niin kaikki löivät käsiään riemusta yhteen. Ihanaa rasvaa.…

Sodan jälkeen pyöri ovemme takana kurjia ihmisraunioita. Heidän ruumiinsa palasi sodasta, mutta mieli jäi sinne kylmään hankeen, jossa maattiin mahallaan valkoisissa maastopuvuissa, sormi jäykkänä liipasimella, kasvoissa kylmä hiki. ”vilahtiko tuolla piippalakki? Lasken sinne sarjan, niin loppuu ukon hiiviskely siihen”, Vastaus tulee jo samassa ja tanner ryskyy, miestä kaatuu viereen, kiljuvat tuskissaan…

Isän korsukaveri ryömi vihollisvainajien luo ja nyhti näiltä kultahampaita jos sattui olemaan ja pisti ne taskuunsa. Isää sellainen kammotti. Sodan jälkeen sama sotilas löytyi hullujenhuoneelta. Toinen sotakaveri oli menettänyt hermonsa ja joi kaiken aikaa. Resuisena ja huonoissa kengissä hän istui keittiössämme ja itki. Isä antoi hänelle ehjät kenkänsä.

Meillä tarjottiin aina kahvia kävijöille, tietysti vasta sitten kun sitä alkoi saamaan. Äiti oli tarkka. Yhtään papua ei saanut lattialle päästää, kun jauhoin myllyllä.

Sodan jälkeen isä nautti kaikesta iloisesta ohjelmasta, vaikka eipä sitä paljon radiosta juuri tullut. Kävimme isän kanssa Punaisessa Myllyssä. Siellä oli iloista musiikkia, tanssia ja laulua sekä vitsejä, joista en ymmärtänyt mitään, mutta isää nauratti ja minulla oli hyvä mieli siitä.

Myöhemmin isä liittyi Suomi-Neuvostoliittoseuraan ja piti pientä rintamerkkiä takinliepeessä. Hän ei koskaan haukkunut venäläisiä, mutta ei halunnut televisiostakaan katsella ohjelmia, joissa ammuttiin. Kun hän muisteli niitä täpäriä tilanteita, joista oli selvinnyt rintamalla, niin hän sanoi aina ”kellä tuuria on kellä ei”. Hän oli sitä mieltä, että oli onnen suosikki ja ryhtyikin veikkaamaan intohimoisesti. Pieniä voittoja lukuunottamatta isoa summaa ei koskaan tullut, mutta viimeiseen asti isä jaksoi uskoa isoon rahavoittoon ja hän haaveili siitä, kuinka kaikki asiat perheessä muuttuisivat hyväksi.

Isä halusi aina kesälomallaan mennä Savoon tätinsä luo. Hän nautti kalastamisesta ja metsässä olemisesta. Olin usein soutamassa järvellä, kun isä laski verkkoja tai uisteli. Vaikka en kovin hyvin osannutkaan venettä käsitellä, niin isä ei koskaan moittinut minua. Hän oli mies, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Isä arvosti perhe-elämää. Hänen äitinsä oli kuollut synnytykseen hyvin nuorena. Sen jälkeen hänen isänsä otti toisen vaimon, joka kohteli huonosti isää ja tämän pikkuveljeä. Isä osallistui mielellään kodin töihin. Teki viikonloppuisin ruokaakin. Sodan jälkeen syntyi vielä yksi tytär lisää perheeseen. Isä kannusti meitä tyttöjä eteenpäin, ei moittinut juuri koskaan.

Koulu muistutti Ruotsin hoitokotia ja pelkäsin opettajia sekä toisia oppilaita, pelkäsin myös äitiäni. Olin jatkuvan pelon vallassa .Onnellista oli, kun pääsin kotiin tai juoksemaan pitkin katuja likkakaverini kanssa.
Suomalaiset oppivat olemaan valittamatta, se koski myös lapsia.

Luokkakavereillakaan ei niin hyvin mennyt. Kenen isä palasi sodasta jalattomana, kenen sokeana. Parhaan kaverini isä kohtasi loppunsa vihollisen tarkka-ampujan luodista. Simo tuli yhtenä aamuna kouluun horjuen ja opettaja kysyi mikä Simoa vaivasi. Poika kertoi ryypänneensä isän kanssa illalla. Äitiä ei ollut. Opettaja lähetti Simon kotiin selviämään. Simo oli kahdeksanvuotias.

Pariksi kesäkuukaudeksi äiti laittoi minut johonkin maalaistaloon. Hän maksoi siitä, että emäntä laittoi minulle kermakaakaota aamuisin ja vietin paljon aikaa raikkaassa ilmassa, kuten lääkäri suositteli. Usein ei ollut edes leikkikavereita.

Minulta ei koskaan kysytty halusinko olla kaksi kuukautta tuntemattomien ihmisten parissa. Maalla minut laitettiin nukkumaan yksin vieraskammariin tai aittaan. Kotona meitä nukkui viisi henkeä samassa huoneessa ja tunsin turvallisuutta. En vieläkään nauti maallaolosta, vaan rentoudun vasta, kun auto starttaa ja maaseutu jää taakse. Kaipaan kaupungin valoja. Se on minun turvasatamani.

Sodasta palattuaan isä ei ollut enää terve. Hänelle oli kehittynyt sepelvaltimotauti ja siihen hän otti nitroa. Koskaan hän ei valittanut mitään, mutta saattoi nähdä kasvoista kuinka hän kärsi. Edes lähimmät työtoveritkaan eivät hänen sairaudestaan tienneet. Kuitenkin isä teki ahkerasti töitä. Opiskeli iltakurssilla työnjohtajaksi ja oli pidetty ”mestari” sekä miestensä arvostama.

Siskoni kummisetä joutui sotavangiksi Siperiaan ja painoi 35 kiloa palatessaan. Hän ei koskaan päässyt alkua pitemmälle kertoessaan oloistaan Siperiassa. Isä kaatoi lisää viinaa hänelle ja Riku-setä itki kuppiinsa. Kaikki yrittivät vain selvitä jotenkuten.

Omasta Sotalapsiajastani ei kukaan koskaan kysellyt minulta mitään. Siskon Ruotsin perhe lähetteli paketteja harvakseltaan. Siinä oli kahvia ja makeisia ja jotain söpöjä vaatteita.

Tarkempaa tietoa sain vasta kun Kansallisarkisto avasi ovensa ja löysin itseäni ja siskoani koskevat paperit. Niistä kävi ilmi koska minut oli siirretty ja minne, mitä tauteja jne. Se helpotti, koska voin todeta, että kaikki oli totta, eikä mielikuvitustani. Aikaa tosin oli kulunut jo 50 vuotta ennen kuin sain paperit käteeni. Riisuin henkisesti kaulaltani pahvisen lapun, jossa oli tietoni.

Myöhemmin olen jutellut muiden sotalasten kokemuksista, eivätkä nekään ole kovin iloisia olleet. Yhteistä on ollut arvottomuuden tunne sekä heikko itsetunto. On ollut vaikeaa luottaa muihin.

Isän sairaus paheni koko ajan. Vanhempi sisareni oli jo lähtenyt kotoa. Minä ja nuorempi siskoni sekä äitini kärsimme siitä. Isän sairaus oli asia, josta ei saanut edes puhua, se lepäsi suurena ja mustana kuin kivipaasi yllämme. Lääkäri kielsi isältä kahvin, saunan, ylityöt, tupakan ja seksin. Määräsi rauhoittavia. Isä sanoi ”hullun lääkkeitä en ota”.

Isä muutti keittiöön nukkumaan ja äiti itki ääneen öisin. Lopuksi isä joutui sairaalaan. Kävin viimeisenä iltana katsomassa ja isä valitti kylmiä jalkojaan. Hän oli vain kaksi viikkoa sairaalassa ja kuoli sitten. Lääkäri totesi kuolinsyyksi massiivisen veritulpan, vuotavan vatsahaavan ja sappirakon täynnä kiviä.

Isä oli kuollessaan 53 -vuotias, mutta olihan hän saanut nauttia 18 vuotta rauhanaikaa kuitenkin vapaassa Suomessa. Tunsin vain huojennuta hänen kärsimyksen täyteisen loppuelämänsä päättymisestä.

Omalta kohdaltani voin vain sanoa, että odotan edelleen jotain……. ehkä sodan loppumista.


Seija Kajava


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *