Kissani Niuski

Niuski tuli meille muutaman viikon ikäisenä pikkuruisena pehmeänä nyyttinä veljensä Nauskin kanssa. Asuimme silloin mieheni kanssa Pornaisissa kauniissa omakotitalossa, jonka olimme vähän aikaa sitten ostaneet.

Niuski oli kokonaan musta, vain rinnassa oli pieni epämääräinen läiskä valkoisia karvoja, Nauski taas oli mustavalkoinen. Mieheni oli hankkinut ne eräästä maatalosta, johon syntyneestä kissapoikueesta nämä kaksi olivat pahnanpohjimmaiset.

Niuski ja Nauski kasvoivat kissojen tavalla, leikkivät keskenään ja me leikimme niiden kanssa. Etenkin mieheni oli aivan ihastuksissaan. Luulen, että ne osin korvasivat hänen lapsenkaipuutaan.

Hän ei koskaan saanut omia lapsia, mutta ei ikinä puhunut niistä tunteista, mitä hän siitä asiasta koki. Tiesin sen olevan hänelle arka asia, mutta en ottanut sitä puheeksi. Minullahan oli yhdeksänvuotias poika jo naimisiin mennessämme, joten en osannut käsitellä asiaa hänen näkökulmastaan.

Omakotitalossa kissat saattoi päästää vapaasti ulos. Niuski tarkkana tyttönä pysytteli omalla tontilla ja tarkkaili sieltä ympäristöä. Nauski sen sijaan ulotti retkensä kauemmaksi ja tultuaan tarpeeksi vanhaksi lähti riiuureissuilleen, joilta palasi päivien kuluttua nälkäisenä ja tapelleen näköisenä.

Jo kaukaa se naukui kovalla äänellä tulevansa nyt kotiin ja haluavansa hellyyttä sekä täysihoitoa. Eräänä päivänä se ei enää palannut ollenkaan. Lieneekö jäänyt jonnekin kotivävyksi vai oliko joutunut pedon ruuaksi, se ei selvinnyt koskaan.

Ero, jälleen yhteen ja Niuskin tytär Pauliina

Vaikka ulkonaisesti kaikki oli niin hyvin kuin olla voi, en voinut hyvin. Minun täytyi päästä kulkemaan omaa polkuani eteenpäin. Talo myytiin, minä muutin Helsinkiin ja mies Kangasalle. Niuski meni miehen mukana.

Mies antoi Niuskin kulkea vapaasti ulkona myös kerrostaloasunnostaan. Näin kului kymmenen vuotta ja sinä aikana Niuski synnytti poikasia tiheään tahtiin. Kaikille löytyi ottajia, millaisia, heistä en tiedä.

Mutta Niuski pysyi uskollisesti mieheni mukana, vaikka hän työn vuoksi asui välillä eri paikkakunnalla. Niuski kulki mukana.

Itse tein pitkiä päiviä eri puuhissa, nukuin lyhyitä öitä, kunnes tuli stoppi. Sairastuin ja jälleen elämäni oli vaiheessa, jolloin oli aloitettava uudestaan. Entinen mieheni pyysi minua asumaan luokseen Kangasalle. Niinpä taas inventoin tavarani, otin matkaan välttämättömät ja muutin Kangasalle.

Mieheni luona asui silloin kaksi kattia, Niuskin liäksi sen tytär Pauliina, jonka isä oli norjalainen metsäkissä. Kutsuin Pauliinaa lamppuharjaksi, koska se oli pitkäkarvainen ja paksuhäntäinen. Niin itsepäistä kissaa en ole koskaan muulloin tavannut. Äkämystyessään se saattoi tehdä tarpeensa keskelle mattoa ja huomautti täten, että ihminen on kissan palvelija, eikä päinvastoin.

Asuimme rivitalossa, eikä kissoja voinutkaan päästää ulos noin vain, joten aloin opettaa niitä kulkemaan talutushihnassa. Niuski sivistyneenä maatiaiskissana tottui nopeasti remmiin, mutta Pauliina teki täyden tenän. Se ei suostunut hievahtamaankaan remmi kaulassaan. Se piti hihnaa täysin arvolleen sopimattomana, eikä auttanut muu kuin kantaa katti takaisin sisälle.

Puolison traaginen menetys

Puolitoista vuotta muuton jälkeen mieheni lähti yöllä vessaan ja kaatui eteisen lattialle. Hän nousi ja pyrki takaisin vuoteeseen, mutta kaatui sängyn viereen lattialle.

Siitähän ei enää koskaan päässyt omin neuvoin ylös. Ambulanssi vei hänet keskussairaalaan, josta lääkäri soitti jonkin ajan kuluttua ja kertoi mieheni saaneen aivoverenvuodon, joka kohta menehdyttäisi hänet.

Pelosta täydessä shokissa lähdin ajamaan sairaalaan. Ajoin väärää reittiä kaupunkiin, enkä osannutkaan keskustasta sairaalaan. Pyörin ympäri kaupunkia entistä epätoivoisempana, kunnes viimein pysähdyin erään kirkon kohdalle, josta näin ihmisten purkautuvan ulos.

Kyselin itkuisena tietä sairaalaan, jolloin kävi ilmi, että ulos tulevat ihmiset olivat muualta ja vain tutustumassa kirkkoon. Eräs avulias heistä kuitenkin vei minut kirkkoon, josta sainkin paikallisen oppaan mukaani ja pääsin vihdoin perille sairaalaan.

Hälytin sinne kahdensadan kilometrin päässä asuvan poikanikin. Aamuyöstä menetin mieheni lopullisesti.

Mieheni kuoleman jälkeen olin yhtäkkiä viiden kissan yksinhuoltaja. Niuski oli kolmen Pauliinan poikasen isoäiti. Välillä Niuski yritti hoitaa Pauliinan pentuja, mutta Pauliina kävi mustasukkaiseksi ja ajoi Niuskin pois hoitohommista.

Pienet riiviöt

Pauliinan poikueessa kaikki jälkeläiset olivat erinäköisiä: ensimmäiseksi syntynyt poika oli isokokoisin ja kokonaan valkoinen, toinen poika oli mustavalkoinen pienin, tyttö, tiikerijuovainen. Lieneekö kissarouva neljän päivän karkuretkellään tavannut useamman adoniksen ja lemmiskellyt kaikkien kanssa, jolloin jokaisella lapsella oli mahdollisesti eri isä.

Niin suloisia kuin kissanpennut kuvissa ovatkin, kaksi-kolmikuukautiset pedot ovat varsinaisia riiviöitä. Aina jostain kuuluu raapimisen ääniä, kun huonekalut rispaantuvat ja verhot repeilevät. Tavarat putoilevat kaappien päältä ja kukkapurkit haisevat kissanpissalta, vaikka siisteysopetus omalla laatikolla on aloitettu.

Jos erehdyksessä satuit työntämään jalkasi tai kätesi peiton alta, se on hetkessä neulanterävien hampaiden ja kynsien temmellyskenttänä.
Pauliina ei tehnyt mitään poikastensa hillitsemiseksi, ei edes silloin, kun valkoinen hyökkäsi sisaruksiensa kimppuun. Veli pisti hyvin hanttiin, mutta pikkusisko näytti olevan aina alakynnessä.

Vihdoin poikaset täyttivät kolme kuukautta ja ilmoitin netissä antavani ne hyviin koteihin. Tyttökissa pääsi lähikaupunkiin äidin ja tyttären hoiviin ja pojat lähtivät pohjoiseen veljen vaimon mukana.

Kissojen tiet eroavat – emäntä kohti Keravaa

Vähän ajan perästä matkustimme miniäni kanssa syntymäkotiini Niuski ja Pauliina mukanamme. Perillä kumpikin kissa sai olla ja kulkea vapaasti, niin kauan siellä olimme.

Pauliina tuli toiseksi viimeisenä yönä viereeni kehräämään ilmoittaen tällä tavalla, että kaikista erimielisyyksistämme huolimatta se piti minusta.

Aamulla se oli kadonnut, enkä enää koskaan nähnyt sitä. Se ei ilmaantunut näkyville lähtöhetkeen mennessä, eikä aikataulumme antanut varaa matkamme pidentämiseen. Olin nimittäin sanonut asuntoni irti ja muuttamassa Keravalle.
Niuski vuorostaan tuli viimeiseksi yöksi viereeni, enkä enää laskenut sitä aamulla irti. Niin palasimme takaisin Sahalahdelle kissaperheemme kantaäiti mukanamme.

Jätin Pauliinan veljeni hoteisiin. Mutta Pauliinapa ei päkäpäiseen tyyliinsä tullut siellä sisälle, vaikka kävi kyllä syömässä terassille laitetun ruoan.
Se asusteli todennäköisesti heinäladossa, jonne sillä oli vapaa pääsy. Pihapiirissä sitä nähtiin, kunnes lumen tultua se hävisi kokonaan. Syrjäisellä alueella se saattoi joutua pedon kaappaamaksi.

Ympyrä sulkeutui ja Niuski siirtyi kissojen taivaaseen

Poikani pyynnöstä muutin Keravalle, samaan taloyhtiöön, josta hänen isänsä kanssa olimme ostaneet ensimmäisen kaksiomme. Poika oli silloin alle kouluikäinen.

Siitä lähtien poikani oli asunut Keravalla, eikä aikonut koskaan muualle muuttaakaan. Ympyrä sulkeutui siltä osin, kuin siltäkin, että ensimmäinen kissamme jäi myös viimeisekseni.

Asuntoni sijaitsi kahdeksankerroksisen talon ylimmässä kulmassa. Olohuoneen ikkunasta paistoi eteläaurinko ja hellitteli viherkasvejani. Ikkunan edessä seisoi myös vanha senkki, jonka päällä hyvinvoipa saniainen levitteli lehtiään.
Niuskin lempipaikka oli istua saniaisen alla auringossa ja katsella ikkunasta ohi lentäviä lintuja. Sekä saniainen, että Niuski tuntuivat tykkäävän toisistaan.

Jo jonkin aikaa olin huomannut, että Niuskin kylkeen oli ilmaantunut haava. Yritin hoitaa sitä puhdistamalla, voitelemalla ja laittamalla siteen, mutta Niuski purki siteet ja nuoli voiteet pois. Lisäksi huomasin, että ruoka ei tahtonut maittaa ja joskus taas Niuski hotki enemmänkin. Sen jälkeen se juoksi ympäri huoneistoa ja valitti.

Niinpä vein Niuskin eläinlääkäriin. Tuomio oli tyly: Niuskilla on kissojen rintasyöpä, joka on jo mahdollisesti levinnyt sisäelimiin. Leikkaus ei enää auttaisi 14-vuotiasta kissaa. Lääkäri ehdotti, että Niuski nukutettaisiin saman tien pois kärsimästä nyt, kun karva vielä on kiiltävä ja silmät kirkkaat.

Ehkä Niuski tiesi millä matkalla ollaan, koska se asettui vastustelematta hoitopöydälle. Antoi lääkärin laittaa nukutuspiikin ja sen jälkeen seurasi kuolettava piikki.

Laitoin Niuskin ruumiin kassiin, jossa olin vielä elävän Niuskin tuonutkin, ja peittelin sen mukana olleilla liinoilla.

Kävelin Hyrylästä Keravalle Tuusulan vanhan hautausmaan kautta itkien Niuskin lähtöä ja kaikkea vasta menetettyä elämää.


Tellervo Sarajärvi / Marraskuu 2016


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *