Talvesta, lumesta ja hiihtämisestä

puuterilunta
taivaantäysi tupsuttaa
pihat kauniiksi

Kun olin lapsi, talvet alkoivat marraskuussa, kestivät kuukausia, olivat kylmiä ja erittäin lumisia. Ja kesät tietysti pitkiä ja aurinkoisia. Ainakin niin olen muistavinani. 70-luvusta on jo kauan ja kaikki muukin oli silloin ehkä paremmin. Tai ainakin toisin.

Viluisena pikkutyttönä en tykännyt kylmästä ja varsinkin kansakoululaisena ulkoiluksi riitti edestakaiset koulumatkat. Reilu kilometri aamulla kouluun ja päivällä takaisin kotiin.
Asuimme vanhassa puutalossa ja talvisin kyhjötin kylki kyljessä ihanan pönttöuunin kupeessa kuin kissa. En kehrännyt, mutta hyrisin tyytyväisenä. Harmikseni meillä oli myös ulkovessa, jossa asioiminen lisäsi pakollista ulkoiluani. Pinnistin ja panttasin vessaan lähtöäni aina mahdollisimman pitkään. Istuminen takapuoli paljaana kylmän hönkiessä vessan reiästä oli vähemmän mukavaa. Ei tullut luettua Aku Ankkaa siellä kökkiessä.

Kouluaikana kaikki hiihti ja kilpaili – isä tervasi sukset ja kiritti

Tuohon aikaan kouluissa hiihdettiin ja luisteltiin liikuntatunneilla talvisin. Ei puhettakaan, ettei joka lapsella olisi ollut suksia ja luistimia. Isoissa perheissä varmaan käytettiin yhteisiä vehkeitä. Kouluun ei sentään hiihdetty niin kuin vanhempi sukupolvi väittää tehneensä, mutta sukset ja sauvat paketoitiin naurulla ja paketti kainaloon tai olalle ja reppu selkään. Jotkut onnekkaat saivat kyydin vanhemmiltaan. Isän mielestä joudimme kävelemään. Se kasvatti luonnetta ja sisua. Yläasteelle mennessäni koulumatkani pitenivät ja sukset vietiin pyörän päällä. Taitoa vaati sekin, kun piti hallita sekä suksipaketti että polkupyörä yhdellä kädellä.

Sukset olivat puuta, isän kerran talvessa tervaamat. Jalkavuutta ja joustoa niissä ei ollut nimeksikään. Oikeat hikilankut siis. Vieläkin tervan tuoksu tuo minulle vanhat puusukseni mieleen. Pitoa ja luistoa oli suunnilleen yhtä paljon tai vähän. Silloiset siteet ja monot aivan omalukunsa, mutta ajoivat asiaansa. Mäet pääsi helposti kävelemällä ylös, kun ei lipsunut. Tasamaalla vuorotahtia kävelyvauhtia eteneminen muistutti etäisesti hiihtoa. Joka tapauksessa talvisin hiihdettiin. Latukoneita ei ollut, joten ladut oli ihmisvoimin tehdyt.

Isä kuului työporukkansa urheiluseuraan, joka järjesti talvisin jäseniensä lapsille hiihtokilpailuja. En ollut kummoinenkaan urheilija, mutta osallistuin kisoihin minäkin. Kaikki palkittiin lusikoilla, kunhan vai jaksoi maaliin asti. Meillä kotona oli noita palkintolusikoita laatikoissaan, vaaleanpunaisissa ja – sinisissä pumpuleissa useampia kappaleita. Niitä kertyi, kun myös molemmat veljeni osallistuivat kilpahiihtoihin.

Omia sijoittumisiani en muista, mutta maaliin aina pääsin. Tärkeintähän on reilu kilpa ja osallistuminen, ei voitto. Vaikka olisin kyllä mieluusti voittanutkin. Perheemme jäsenillä on isän perintönä lujasti kilpailuviettiä. Isä, joka oli kova urheilemaan, tapasi sanoa kurillaan, että ”mies se on hävinnytkin, mutta helvetin huono”. Olin ehkä enemmän sisukas kuin taitava.

Lukiossa hiihto väheni – aikuisina innostuttiin uudestaan

Lukiovuosina hiihdettiin enää harvoin ja koulun loputtua 80-luvun alussa kaikenlainen talviurheilu jäi minun osaltani. Veljet kyllä taisivat hiihtää vielä ainakin armeija – aikoinaan.

Innostuin hiihdosta myöhemmin uudestaan ja ostimme mieheni kanssa sukset joskus 90-luvun alkuvuosina. Talvet olivat muuttuneet jo silloin vetisemmiksi ja monesti kestävämpää lunta saatiin vasta tammikuun puolella. Muistan, että joskus jouluaattonna pyöräilimme vesisateessa hautausmaalle kynttilöitä polttamaan.

Lasikuitusukset olivat kestävämpää ja joustavampaa tekoa kuin puusukset, jotka saivat helposti poikki tahallaan tai vahingossa. Puusuksia korjattiin mm. kurkkupurkeista saaduilla pellinpaloilla, jotka eivät ainakaan luistoa parantaneet. Uusissa suksissa oli kyllä luistoa, mutta ei pitoa. Niitä olisi pitänyt osata pohjustaa ja voidella oikein. Pelkkä terva – kynttilä yhdistelmä ei enää toiminut. Lipsutellessani uutukaisillani ylämäkeen kaipasin puusuksiani ja isääni, jolla oli kassillinen suksivoiteita joka lähtöön.

Pito-ongelmiin tuli myöhemmin ratkaisuksi teippi, joka kiinnitettiin suksenpohjiin pitoalueelle. Vuosien kuluessa sukset saivat aina uusia kerroksia teippiä vanhojen päälle ja kun teippiin vielä tarttui kaikenlaista roskaa ladulta, pito parani vuosi vuodelta. Sukset sai myös mukavan kuluneiksi, kun ei vaivautunut ottamaan niitä jaloista edes hiekkaisia teitä ylittäessään.

Enää kaksi vuodenaikaa – miten käy hiihtämisen?

Nyt saatavana olisi nanogrip ja mitä lie karvapohja suksia, jotka sopisivat myös meille sunnuntaihiihtelijöille, joiden voitelutaidot ovat luokkaa kädetön. Kohta kolmekymppiset sukseni ovat kuitenkin niin hyvin sisäänajetut ja kuluneet, että pärjään niillä todennäköisesti lopun elämääni.

Vuodenajat vähenivät tällä vuosituhannella neljästä kahteen. Meillä on ollut lähinnä kevättä ja syksyä sateineen ja koleuksineen. Kun välillä kuitenkin tulee vielä oikea talvi kunnon lumineen, iloitsen. Lumi puhdistaa ja valoistaa koko maiseman ja antaa toivoa. Jospa se ilmasto ei sittenkään lämpene.

Hiihtäminen nyt aikuisena on ihanaa. Kunhan vain hiihtäjä on kunnossa, ladut ovat hyvät, suksi luistaa ja pitää, pakkasta on sopivasti, aurinko paistaa, kukaan ei rämmi ja kaatuile edessä eikä himohiihtäjät läähätä latua vaatien niskaan.

Jos jättää sukset pois ja vain sauvakävelee, ehtoja sujumiselle on vähemmän.


Eija Mantila


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *