Todellisiin tapahtumiin pohjautuva joulusatu: Haikea muisto lapsuuden joulusta

Olipa kerran kirkonkylän kauppias, joka asui perheineen kaupan talon päädyssä. Talo sijaitsi keskellä kylää, mäellä. Jouluaaton iltapäivällä sataa tihuutti räntälunta. Kauppias oli henkilökuntineen työn touhussa, kuten aattona oli siihen aikaan tapana. Kauppiaan lapset juoksentelivat kuka missäkin kylällä kavereidensa luona. Lopulta kavereiden äidit lähettivät heidät kotiinsa, sillä vierailuaika ei oikein sopinut jouluaattona muille kuin jouluporsaille.

Lapset menivät kotiin ja alkoivat koristella kuusta. Hauskinta oli asettaa karkkikoristeita ja pohjoismaiden lippuja. Talikynttilät olivat hankalia, koska ne eivät suostuneet jököttämään pystyssä, vaan kääntyivät miten milloinkin. Vain mummolassa oli hienot sähkökynttilät.

Tytöt Mari ja Sari olivat tehneet joitakin joulukoristeita itsekin ja tärkeilivät niiden hienoudesta. Isoveli Kaapo pöllyytteli hopeapaperista tehtyjä nauhakkeita pitkin oksia. Kuusi täyttyi eri vuosina ostetuista koristeista. Tulos oli sekasotku, josta lapset itse pitivät.

Isää ei kuulunut kotiin kaupasta. Asiakkaita oli vielä, vaikka kello oli jo melkein viisi. Jotakin syötävää piti kuitenkin saada. Kaapo etsi syömistä tomerasti ruokakomerosta. Tytöt liittyivät syömään veljen esiin nostamia ruokia. Mukana olisi ollut myös lipeäkalaa eli Kaapon herkkua, lipikalaa. Valitettavasti se oli kylmää, joten sitä ei syöty. Leipää ja voita oli ja jouluomenia.

Kinkku tuli, joululaatikot unohtuivat

Lopulta isän askeleet kuuluivat ulkoportailla ja hän tuli hetkessä keittiöön. Hän toi mukanaan lämpimän joulukinkun, jonka oli hakenut tien toiselta puolelta kaupan leipomosta. Henkilökunta oli huolehtinut kinkun paistamisesta. Pian hän pani kinkun pöydälle ja lämmitti lipeäkalan. Myös kaikenlaista muuta oli tarjolla. Mari leikkasi itselleen paksun kinkkuviipaleen ja höpötteli lastenlorua: ”Läskiä lotinaa, peuran pyllyä ihanaa!”

Pikkusisko Sari tuijotti kinkun muuta osaa tummempaa kohtaa ja parahti itkuun. Sari kieltäytyi syömästä kinkkua, koska se oli peuran pyllyä. Sitä paitsi hän osoitti kohtaa, jossa on ihan varmasti kakkaa. Mikään neuvottelu ei auttanut.

Kauppias ja lapset menivät takaisin kauppaan. Perheenisä otti sieltä makkaroita ja merkitsi ne vastakirjaan. Niinpä Sarin ei tarvinnut syödä kakkaista peuranpyllyä. Makkara maistui oikein hyvältä. Joululaatikoita ei ollut. Isäpappa oli sen verran väsynyt pitkästä ja kiireisestä työpäivästään, ettei muistanut tuoda perheen laatikkoruokia leipomosta. Ne jäivät sinne joulunpyhiksi.

Omituisen näköinen joulupukki

Kun oli syöty, lapset alkoivat haikailla joulupukkia. Mari kurkisti ulos kylän raitille. Räntää satoi ja tuuli. Loska peitti maata osittain ja korkeammilla kohdilla näkyi hiekka- ja saviliejua. Tie oli hämärä ja autio. Ketään ei näkynyt.

”Menen hakemaan joulupukkia”, isä sanoi ja katosi jonnekin lumiseen viimaan. Mari oli vakuuttunut, ettei isä löydä joulupukkia. Isä eli Pippapappa viipyi poissa kauan. Lapset kurkistelivat olohuoneessa päätien puoleiseen pieneen eteiseen. Siellä oli pyykkikori täynnä joululahjoja. Osaan niistä lapset olivat tutustuneet joulua odotellessaan. Aika mateli. Mikään ei huvittanut.

Lopulta isä tuli. Pian olohuoneen ulko-oven eteen ilmestyi joulupukki. Isä kantoi lahjakorin pukin viereen. Lapset mykistyivät. Joulupukilla oli koko naaman ja parran peittävä pahvinen naamari. Tihrusilmille oli leikattu erikokoiset reijät, josta äijä yritti nähdä eteensä. Molemmilla puolilla oli reijät, joihin oli solmittu kuminauhan päät. Hatunreuhka ei peittänyt kuminauhan solmuja. Naamari oli väritetty puuvärein. Partaan oli vedetty valkoisia haivenia ja poskissa oli pyöreät punaiset, tuhruisen näköiset läikät. Pukki höpötteli jotakin. Hänellä oli turkki päällä ja punaiset huopikkaat. Hän seisoi olohuoneen maton reunassa. Sulava loska irrotti huopikkaista punaista väriä, joka jäi muistoksi pukin vierailusta.

Joulupäivänä äitiä sairaalaan katsomaan

Joulupäivänä isä lainasi kaupan pakettiautoa. Hän ajoi lapset mukanaan läheiseen kaupunkiin. Sairaalan pihalla oli puurakennus, jota lämmitettiin kamiinalla. Lasten poskia kuumotti, kun he kulkivat lämmityslaitteen ohi osastolle. Perheen äiti oli siellä hoidettavana isossa huoneessa, jossa oli kuusi potilasta. Muut potilaat olivat vanhoja mummoja. Todellisuudessa se oli kuolevien osasto, mutta sitähän lapset eivät tienneet.

”Äiti, älä enää ikinä ole sairaalassa jouluna”, Sari tuhisi ja selitti: ”Meillä oli ihan kauhea pukki ja kinkkukin oli peuran pyllyä!” Äiti lupasi, ettei ole enää koskaan jouluna sairaalassa. Onneksi äiti sai pitää lupauksensa. Vastoin lääkärien pelkoja äiti parani kilpirauhasen alitoiminnasta ja palasi kotiin. Äitiä todella tarvittiin. Hän sai elää vanhaksi saakka.

Äidittömästä joulusta oli kulunut kolme vuotta. Silloin perheen isä kuoli 45-vuotiaana. Hän oli sairastanut lapsena tulirokon ja sen jälkitautina saanut sydämen läppävian, joka osoittautui kohtalokkaaksi. Silloin kaikki muuttui. Perhettä alkoi vaivata puute. Mari, viisitoistavuotias kävi joskus öisin kuuntelemassa hengittääkö äiti. Kyllä, mikä helpotus!

Äitiä tarvittiin todella kipeästi jouluisin ja aina.


Maija Polus, syksy 2018


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *