Onnen tavoittelua

Lapsena pystyin juoksemaan niin lujaa, että sain välillä kiinni Onnen hännästä. Silloin tunsin ilman keveyttä, näin kirkkaana lehmusten vihreän värin, kuulin hyönteisten surinan ja pörinän, lennähdin sinitaivaalle poutapilvien untuvaan, tunsin auringon lämmön sekä vilpoisan kesätuulen kasvoillani.

Alhaalla näkyi järven sininen aallokko ja kirkkaan veden läpi näin kalat ja kasvit pohjalla. Illalla kuun hopeinen silta johti ulapalle. Juoksin sitä pitkin kohti horisonttia.

Koin kaiken tämän pakahduttavan ihanuuden pitäessäni lujasti kiinni onnen hännästä. Sitten otteeni kirposi ja Onni pääsi karkuun. Se nauroi mennessään hampaat välkkyen.

”Tule takaisin”, huusin.

Kului monta vuotta ennen kuin näin onnen uudelleen. Nyt se nappasi minut otteeseensa, pyöritti hurmioon. Ei ollut eilistä, ei tulevaa, vain tämä hetki rakkaani sylissä. Tunsin olevani perillä, en kaivannut mitään enkä mihinkään. Tähän jäisin. Tuo hellä hipaisu otsan kiharaani. Sitten Onni taas karkasi omille teilleen.

”Tule takaisin”, huusin.

Kului taas vuosia, unohdin kokonaan Onnen. Kuljin raskain askelin, katse maahan luotuna. Silloin Onni ilmestyi, nappasi minua niskasta, nosti huikaisevaan avaruuteen, tähtien joukkoon, Linnunradalle.
Kiisimme hurjaa vauhtia niin ylös, että menetin tietoisuuteni.
Sitten onni irrotti otteensa ja mätkähdin maahan takaisin.

”Tule takaisin”, huusin.

Odotan Onnen saapuvan vielä jonain arvaamattomana hetkenä, silloin kun olen jo unohtanut hänet kokonaan..…


Seija Kajava


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *