Montgomeryn unohtumaton Sininen linna

Voiko kirjaan rakastua? Kyllä voi. Se tapahtui joskus 80-luvulla. Sain käsiini Lucy Maud Montgomeryn kirjan Sininen linna. Kun olin lukenut sen kerran, halusin lukea sen uudelleen, mutta pahaksi onneksi en muistanut kirjailijan nimeä enkä edes kirjan nimeä. Myyrmäen kirjastossa oli nuori naisvirkailija. Kerroin hänelle kirjan tarinaa ja hänpä löysikin teoksen kertomani perusteella. Tulin niin iloiseksi, että vein seuraavalla kerralla hänelle kielokimpun. Tuskin asiakkaat häntä kovin usein muistivat ja siksi hän oli todella hämmästynyt tästä yllätyksestä.

En ole löytänyt kirjaa suomenkielisenä koskaan kirjakaupasta. Vain englanninkielisen version, mutta se ei tyydytä minua ellen ymmärrä joka ikistä sanaa. Kirja on kirjoitettu 1929 ja käännös on vuodelta 1930. Monen monta painosta on kirjasta otettu ja kannen kuva on vaihdettu uudeksi. Joku pölvästi on kuvittanut nykyisen kannen, eikä sillä ole mitään tekemistä sisällön kanssa. Myös käännös on heikkotasoinen, mutta kun jotain rakastaa, niin hyväksyy hänet virheineen päivineen.

No, mikä tuossa kirjassa koukuttaa. Lucy Maud Montgomery oli jo 56 vuotias kirjoittaessaan tämän nuorille aikuisille suunnatun rakkausromaanin (älytön tulkinta tuokin). Kirjailijan muu laaja tuotanto, josta on tehty tv-sarjoja tai elokuvia maailmanlaajuiseen levitykseen ei kiinnosta minua lainkaan. Vain tämä yksi naivi tarina virvoittaa minua kuin kevätsade kuivaa maata. Se on tarina toiselta sielulta minun sielulleni räätälöitynä. En muuttaisi pilkkuakaan. Kirja on yhtä kiinnostava tänä päivänä kuin 35 vuotta sitten. Näköjään jokin osa päässäni on jäänyt ”nuoren aikuisen tasolle”.

Tarinan päähenkilö on 29-vuotias vanhapiika vuonna 1900 ja vähän päälle. Lukiessani sukellan Valancy Stirlingin nahkoihin, sydämemme lyö samaan tahtiin. En ole kuullut kenenkään ihastuneen tarinaan, vaikka moni ystävänikin on sen lukenut. Mietin, mikä tarinassa minua oikein viehättää? Kaikki.

Alistettu, mitätön, äitinsä ja vanhan serkkunsa tiukassa otteessa oleva säälittävä, rakkaudeton nainen. Eräänä päivänä lääkäri tutkii Valancyn ja jälkeenpäin lähettää kirjeen, jossa kertoo, että Valancylla on korkeintaan vuosi elinaikaa sydänvikansa vuoksi. Miten voi olla, että hän, joka ei ole edes elänyt, miten oi olla että juuri hänen on kuoltava.

Viha, raivo ja pettymys herättää hänet taistelemaan, piittaamatta enää sovinnaistavoista, joihin hänet on alistettu. Hän ei kerro kenellekään kirjeestä, vaan päättää olla vain oma itsensä, siis miellyttää itseään eikä sukuaan. Herkuttelen Vallancyn rohkeudesta ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Se ei ollut helppoa tuona aikakautena naiselle, enkä usko että se on vieläkään helppoa, jos ei ole rahaa, ei kauneutta eikä mitään erityisosaamistakaan.
Ulospääsyn kodistaan tarjoaa kuistinkorjaaja, vanha juoppo mies, joka suruissaan kertoo ainoan tyttärensä olevan kuolemansairas eikä ole ketään maailmassa joka tulisi hoitamaan Cecilia-parkaa.

Vallancy muistaa Cecilian koulusta. Äiditön herkkä tyttö, jolla oli suuret siniset silmät. Valancy tekee päätöksen lähteä hoitamaan Cissyä. Vallancy pakkaa vain muitta mutkitta laukkunsa ja kiipeää vanhan Abelin rattaisiin. Äidilleen ja serkulleen hän ilmoittaa menevänsä joksikin aikaa hoitamaan sairasta ystäväänsä. Kaikki tällainen herättää pahennusta suvun päivällispuheissa ja he uskovat, että Vallancy on tullut hulluksi. Ensimmäisen kerran elämässään tuntee Vallancy olevansa edes jollekin ihmiselle tärkeä tämän viimeisten kuukausien aikana. Ei hän itsekään eläisi kauan, joten ei hänellä ole mitään menetettävää. Hän saa rohkeuden vihdoinkin elää.

Monin paikoin on kirjailijan luontokuvaus ylimaallisen kaunista, suorastaan taianomaista. Tarinan käänteet ja ihmisten puheet ovat eläviä ja ulkomuodot herkullisesti kuvattu. Kuten vaikkapa ”Benjamin-setä huohotti, ja hänellä oli märkäpäitä suussa. Hänellä oli suuret pussit silmien alla, jotka eivät kunnioittaneet mitään”. Tai ”setä-Wellingtonilla oli pitkät kalpeat kasvot, ohut vaaleankeltainen tukka– hän oli niitä ”vaaleita Stirlingejä” – laiha kumarainen keho, kaamean korkea otsa, jossa ryppyjä, melkein yhtä älykkäät silmät kuin kalalla, hän näytti oman itsensä pilakuvalta”.

Tarina sijoittuu Kanadaan, Toronton lähelle, Mistawisjärven rannoille. Tässä loistava kuvaus luonnosta: ”Lokakuu. Suuri värillinen rauha. Sininen, tuulten löyhyttelemä taivas. Auringonpaiste nukkuu tuon keijukaismaan metsäaukeamissa. Pitkät unelmoivat purppuraiset päivät meloivat raukeasti pitkin rannikkoja ja ylöspäin pitkin karmosiininpunaisia ja kultaisia jokia. Taivaalla oli unelias punainen metsästäjän kuu”.

Kirjan sankarittaren elämä saa erikoisia uusia piirteitä. Kaikki on tarinassa nerokkaasti kehitelty! Ei ihme, sillä onhan Montgomery maailmankuulu lahjakas kirjailija, joka on tuottanut nautintoa monille sukupolville hänen kuolemansa jälkeen ja vuosikymmeniä vielä eteenpäinkin. Kiitos Lucy Maud!

Lucy Maud Montgomery 30.11.1874 – 24.4.1942


Seija Kajava


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *