Mieleni maisema

Se on kuin taulu, jonka tunnelma on rauhallinen, melkein unelias. On vain harmaita sävyjä sumussa. Etualan käkkärämännyt erottuvat tummina, haihtuvat asteettain harmaaseen, ja takaosa sulautuu taivaanrannan äänettömään rauhaan.  Ehkä kuva on valaistunutkin salaperäisellä tavalla.

Minulle se on kuitenkin elävä.  Vuodenaikojen vaihtuessa siihen tulee uusia sävyjä, vaikka asetelma säilyykin samana.  

Talvella on vain suuri aapa, jolla tuuli ajaa kinoksia ja silottelee ne sitten pois. Kirkkaana pakkasyönä, kun tähtikuviot värisevät pakkasen kourissa, sinisissä varjoissa on vieläkin kylmempää. Kuu sytyttää hangelle timantteja, jotka välkkyvät kuin tähdet kirkkaina varjojen reunoilla.

Kevät tuo elämää, väriä ja ääniä. Ylisen ja alisen raja terävöityy. Kirkkaansininen taivas erottuu nyt selvästi maasta. Alinen muuttuu kirjavaksi, pälvet täplittävät maisemaa kuin öljyvärin laikut pohjamaalattua kangasta. Rahkamättäät tulevat esiin eri sävyisinä, umbraa, vihertävää ja punertavaa. Männyt ilmenevät vihreitä, pihka tuoksuu raikkaasti. Sulavat jääpuikot helisevät, latvoista putoilevat lumet humahtelevat. Musta korppi lentää aavan yli, tekee voltin ilmassa ja kalauttelee sointuvasti kuin kutsuisi varsinaisia laulajia esiintymään. Kurkien torvet raikuvat, hanhet kaklattavat tullessaan, pienemmät suo- ja vesilinnut narskuvat tai vislaavat haikeasti.

Kun suopursu sitten kukkii, sen läsnäololta ei välty kukaan. Vaaleat kukinnot ovat kuin vaahtoa, joka on jäänyt kiinni tiheään varvikkoon suon rannalle. Aukealla nevalla ja lampareiden reunoilla on tupasvillan hohtavaa, valkoista hattaraa. Suomalaisen vihan kuvastimet, mustat, kylmät ja äänettömät lammet piilottelevat omiaan: pieniä, tummia ahvenia ja tavipoikueita.

Monille suo näyttää nytkin elottomalta. Linnut pesivät huomiota herättämättä, hyönteiset pörräävät matalan kasvillisuuden kukissa. Sääskiäkään ei ole kiusaksi aukealla ja tuulisella nevalla. Hirvi laiduntaa joskus lettojen ruohikoissa, ja kettu saattaa jolkata mättäiden välissä linnunpesiä ja jyrsijöitä etsimässä.

Suon rauha ja sen hitaat muutokset hymähtävät hätäilijälle.  Maisema on säilynyt samana tuhansia vuosia siitä, kun maan paljastui jääkauden alta ja kasvillisuus palasi takaisin.  Kankaiden metsät ovat moneen kertaan palaneet, ihminen on raivannut peltoja, louhinut vuoria, padonnut jokia, tehnyt teitä. Suot ovat jääneet syrjään elämän kiihkosta.

Minulle tuo vaatimattomuus on mielen maisema. Muistan pitkospuut mummolan polulta, ansiot turvesuolta koululomilla, opiskeluajan kenttätyöt  ojituksilta. Marjastus hilla- ja karpalosoilla jatkuu vieläkin. Tässä kulkee tarinani juoni. Se ei ole harmaa, vaan elämäni punainen lanka.

Einari Vuorelan säkeet voisivat jopa olla seppelenauhoissani: Taivas peittyy pilveen / ilta himmenee / autiolla suolla / varvut kahisee…. Lintu yksinäinen / lentoon parahtaa / kolkko vilu seuraa / siiven havinaa…. Aavan suon peittää / tumma hämäryys / kaiken ylle kasvaa / yö kuin iäisyys.

Tämän runon löysin kauan sitten. Sen tunnelmassa tiedän, etten ole elänyt suotta.


Juhani Niiranen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *