Iäkäs potilas sairaalassa

Kiipeän puolihämärässä liukasta mäkeä portista Laakson sairaala-alueelle tammikuussa 2012. Suorastaan hiivin jäisen tien reunaa, jotta en vaan liukastuisi. Ei ole varaa joutua sairaalapotilaaksi luunmurtuman vuoksi. Tädin tapaus on varoittava esimerkki mietin, vaikka syy ei hänen kohdallaan liukkaassa kelissä ollutkaan.

Miksiköhän tämä sairaala on aikoinaan ristitty Laaksoksi, vaikka rakennukset sijaitsevat aivan selvästi ison mäen päällä? Ajatukseni pyörivät myös sen kysymyksen ympärillä, että miksi toiset elävät pidempään kuin toiset, vaikka olisivat henkisesti jo valmiita jättämään tämän maallisen elämän?

Tyyne-täti, jota menen tervehtimään, on noin 88 tai 89-vuotias. Hänen sisaruksensa ovat kaikki jo menneet rajan taakse, samoin kuin työtoverit ja ystävättäret yhtä lukuun ottamatta. Mieskumppania ei ole ollut. Täti on elänyt suuren osan elämästään poikansa Timon yksinhuoltajana. Aikuistuttuaan poika on perustanut perheen ja vuorostaan huolehtinut ikääntyvän äitinsä asioista.

Vielä marraskuulla 2011 näytti vahvasti siltä, että nyt se taitaa olla menoa myös tädille. Hän oli saanut lonkkaansa murtuman kotona kaatumisen vuoksi loppukesästä ja ollut siitä jo toipumassa kuntoutuslaitoksessa jonkin aikaa. Mutta tasapainoelin teki taas tepposiaan ja hän kaatui uudestaan lokakuulla, nyt jo vakavammin seurauksin. Lantion luustoon tuli murtuma kahteen kohtaan. Ihmisen lantiohan symbolisoi tukipilaria, kotia.

Ehkä täti itsekin luuli aikansa tulleen, koska jokin bakteeri pääsi aiheuttamaan hänelle lisäksi raivoisan ripulitaudin. Hoito- ja tutkimuspaikkana oli silloin Haartmanin sairaala, jossa hänet sijoitettiin eristyshuoneeseen. Seurasi lääkitys ja ravinnon saanti letkuja pitkin. Puhe muuttui puuromaiseksi, josta ei oikein selvää saanut. Kiinteä ruoka ei tahtonut myöhemminkään maistua.

Kunnon romahtaminen ja puhekyvyn taantuminen johtuivat varmaan pitkälti myös omasta säikähdyksestä, kun mieli alkoi jo uskoa lähestyvään kuolemaan. Mutta ei vieläkään tullut tädin lähdön aika. Lähiomaisten lieväksi hämmästykseksi hän alkoi hiljalleen toipua kohti joulua mentäessä.

Nyt olen alueen monista vanhoista sairaalarakennuksista sen alaovella, jonka neljännessä kerroksessa traumakuntoutuksen osasto 12 B sijaitsee. Summeri, jota painamalla osaston ovi aukeaa, sijaitsee epätavallisen korkealla. Ensimmäisellä käynnilläni etsin sitä todella pitkään. Osaston puolella ovea varoitetaan päästämästä potilaita ulos ovesta ilman hoitajan lupaa. Osastolta poistumiseen tarvitseekin tietää ovikoodi.

Täälläkin täti on yksin eristyshuoneessa, koska ripulitauti ei ole vieläkään kokonaan hellittänyt. Tosin nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sen taudin bakteerin poistuminen onkin edellytyksenä saada seuraava hoitopaikka Koskelan vanhusten keskuksesta.

Desinfioin käteni tädin huoneen numero 8 käytävänpuoleisesta, ovipielessä roikkuvasta pullosta ja avaan varovasti ovea. ”Hyvää päivää, saako tänne tulla” -huhuilen oven suusta. ”Tottakai, kiva kun tulet” – tyynyltä kohoava harmaahiuksinen pää vastaa.

Täti näyttää ällistyttävän pieneltä peiton alla. Hän on ennestään pituudeltaan lyhyt, mutta vanhuusiällä ja osin kilpirauhasen vaikutuksesta tapahtunut laihtuminen on vain lisännyt pienikokoisuuden vaikutelmaa. Sitä korostavat vielä pitkäsormiset, vahvat ja vaikuttavan suonikkaat kädet, joista sormien luut ikäänkuin kuultavat läpi.

Pieni, laiha naisihminen on tietysti hoitajien kannalta helppo liikuteltava. Vaikka fysioterapiaa on aloitettu, niin täti ei nouse omin avuin vielä sängyn laidalle istumaan, eikä siirry rullatuoliin. Siihen tarvitaan hoitajan ammattimaiset otteet turvaksi. Ruokailu tapahtuu tuolissa istuen ja tuolissa on hyvä viedä käynnille päiväsaliin ja kylpyhuoneeseen.

Ennuste vammojen parantumiselle on vielä osin auki. Ainakin se tulee olemaan hidasta tuolla iällä. Silti tädin olemuksesta voi huomata henkisen stressin laantumista ja mielen rauhoittuneisuutta.

Silmien kirkkaus ja eloisuus sekä ympäristön havainnointi kertovat ajatustoiminnan selkeydestä. Puheestakin saa yhä paremmin selvää, vaikka ihan kaikkea ei vielä heti ymmärräkään. Juttelu hänen kanssaan on alkanut kuitenkin toimia taas vuoropuhelun tapaan.

Edellisellä kerralla tuomani tulppaanikimppu näkyy voivan edelleen hyvin maljakossa pikku pöydällä. Silloin leikkasin myös tädin sormien kynnet hänen itsensä pyynnöstä hoitajalta lainaamillani saksilla. Helpotti se hoitajien työtaakkaakin.

Siirrän pyörillä kulkevan pienen apupöydän sängyn viereen ja nostan sen päälle laukustani ohuen kansion, kynän ja kuoren jossa on valokuvia. Siirrän myös korkean jakkaran tädin sängyn viereen hilautuen itse sille istumaan.

Kyselen kuulumisia ja kerron omiani. Täti oli äänestänyt presidentin vaaleissa, kun vaalitoimitsijat kiersivät sairaalassa. Ei kertonut kuitenkaan ketä.

Nyt hän selvästikin vähän innostuu ja painaa säätimen nappia kohottaakseen sängyn päätyä lähes istuvaa asentoa varten. Annan hänelle silmälasit pikku pöydältä. Sen jälkeen näytän yksi kerrallaan joitakin kuvia tyttärieni perheistä, koska hän ei ole nähnyt heitä vuosikausiin.

Täti kertoo hoitajan vielä sinä päivänä vaihtaneen vaipan, vaikka ei olisi enää niin tarvetta. Sanon, että onhan se varmaan varalta ihan hyvä. Hän vaikutti usealla tavalla aktivoituneelta, mutta televisiota ei silti huoneeseensa halua. Se riittää, kun hän silloin tällöin käy päiväsalissa uutisia tai muuta katsomassa.

Ainut valituksen aihe hänellä tuntui olevan omasta mielestään liiallinen rullatuolissa istuttaminen. Minua naurattaa, kun hän äityy matkimaan äänellä ja vääntelemään naamaansa kertoessaan.

Erityisen tuskastuttavaa oli se, kun koko osaston potilaat vietiin isoon ruokasaliin juhlapyhien aikaan syömään. Sai kuulemma tuntikaupalla odottaa kunnes kaikki oli ensinnäkin saatu sinne autettua, koska hoitajiakin on melko
vähän.

Hoitajat olivat selittäneet tarkoitukseksi myös, että ”voitte samalla seurustella lähimpänä olevien muiden potilaiden kanssa”. ”Mutta miten siinä seurustelet, kun toisella puolessa istuja puhuu vain ruotsia, jota itse en osaa ja toisella puolella istuja vain nuokkuu”, täti puuskahtaa. Myös huoneessaan hän on joutunut istumaan rullatuolissa mielestään liian pitkään aamupalan tai ruokailun jälkeen.

”Vaikka soittaa kelloa useaan kertaan, niin joskus saa odotella tuskastuttavan pitkään ennenkuin joku tulee.” Mutta joskus odotteluaika voi olla myös suhteellista, sillä erään kerrankin hoitaja oli sanonut että ”Vastahan olette tunnin istunut”. Istumaan patistelu tapahtuu tietysti myös kuntoutuksen tarpeista ja potilaan hyväksi, mutta joskus hoitajien vähyys lisää odotteluaikaa.

Kyselen ohimennen hänen elämänvaiheisiinsa liittyviä tarkennuksia. Pari kolme kysymystä käyntikertaa kohden riittää. Sillä lailla saan vähitellen koottua lisätietoja tädin tarinaa varten. En myöskään viivy kauaa kerralla, jotta hän ei rasittuisi liikaa.


Marjasinikka Väänänen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *