Voivuori

50 – luvulla syntyneen Lilja Puron vanhemmat toimivat maataloustuottajina Etelä-Suomessa. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa sisarustensa kanssa maatilalla talon töihin osallistuen. Voin ylituotannon aikoihin 60-luvulla hän oli noin kymmenvuotias.


Voivuori ja sen purku

Avolavainen meijeriauto kävi joka päivä hakemassa kaksi maitotonkaa kotoani. Toinen oli 50 litran ja toinen 40 litran alumiininen astia. Autonkuljettaja nappasi kahvoista tonkan käsiinsä ja vauhdilla heitti sen lavalle. Takaisin hän antoi vanhat tonkat. Toisessa saattoi olla piimää perheen tarpeisiin. Tonkan numero oli 374.

Voi piti tilata erikseen. Tonkan kannen syvennykseen laitettiin tilauslappu. Maidosta tutkittiin rasvaprosentti ja bakteerit säännöllisesti. Tarkkailulypsy laitettiin pieniin pulloihin, josta tutkittiin talon karjan rasvaprosentti. Maidosta maksettiin enemmän, jos se oli rasvaista. 4:n prosentin täysmaito kuulosti äidin korvissa hyvältä.

Kermaisen maidon huomasi myös kotiväki. Kerma nousi maidon pinnalle ja jäi juodessa suupieliin pois pyyhittäväksi. Maitokulauksen jälkeen piti nuolla suupieliä, kuten pikkukissa nuoli omia viiksiään tuvan lattialla.

Meijeritili tuli kuukausittain isän pankkitilille. Äiti hoiti lypsämiset lypsykoneella, jonka hän vei lehmän viereen. Lypsykoneen tykytys oli tasaista kuunneltavaa. Lehmä antoi lypsää mielellään. Maitoa valui tasaisesti neljän vetimen kautta astiaan. Kone piti irroittaa lehmän utareista arvioimalla, sillä maidon kulkua ei nähnyt metallisen kuoren läpi.

Maatalous alkoi tuottaa Suomessa yhä paremmin. Viljaa korjattiin pelloilta ja heinää kasvatettiin kuivamuonaksi. Traktorit tulivat pelloille pikkuhiljaa, muita koneita kehitettiin apuvoimiksi. Lopulta esim. voin tuotanto kasvoi niin suureksi, että sitä rupesi olemaan liikaa. Eli alkoi ylituotanto.

Meillä ei syöty margariinia. Ei myöskään laardia otettu pöytäämme, vaikka sitä on tuotu Suomeen Amerikasta asti. Me kuulimme puheita, miten natsit tekivät margariinia ja saippuaa jopa ihmisen rasvasta. Noita juttuja kulkeutui minunkin korviini, mutta niiden todenperäisyyttä oli vaikea todistaa.

Minä söin voita varmuuden vuoksi. Kuulin, että voi on terveellistä silmille. Se auttaa hämäräsokeuteen, sillä siinä on A-vitamiinia. Laitoin salaa voita myös perunoiden sekaan, vaikka laitoin siihen myös kastiketta. Se maistui hyvälle. Pieni voinappi kruunasi maun mieleisekseni.

Meidän perheemme sai tietää voivuoresta meijeristä tulleen tiedotteen kautta. Siinä kerrottiin miten Suomessa on voista ylituotanto. Samalla maanviljelijöille tarjottiin voita 25:n kilon laatikko edulliseen tuottajahintaan.

Meidän perhe päätti osallistua talkoisiin. Sitten meijeriltä pahvilaatikko, johon mahtui se 25 voikiloa. Sitä ei oltu pakattu viiteenkymmeneen puolen kilon pakettiin, vaan koko määrä oli yhtenäisenä kuutiona muovipussissa pahvilaatikon sisällä. Voi säilytettiin kellarin rapussa, jossa oli tasaisen viileää ja hylly elintarvikkeille. Kovaa se oli. Oli vaikea irrottaa sopiva kokkare ruokapöy-tää ruokapöytää varten.

Pikkuhiljaa laatikko kuitenkin tyhjeni ja niin meidän perhe oli osallistunut voivuoren purkutalkoisiin riittävällä tavalla. Pellonraivaaja isäni eli vielä silloin ja meitä oli paljon lapsia jakamassa pöydän antimia 60 -luvun tapaan.

Voivuoren purkutalkoita pidettiin toisellakin tavalla.  Suuret päättäjät viisaudessaan myivät voita Englantiin naurettavan edullisella hinnalla. Halpa voi olisi kelvannut kotimaan kaupunkien nälkäisiin suihin, mutta he eivät saaneet sitä edes ostaa. Voi sentään, voi tuotti totisesti monella tapaa harmaita hiuksia niukkuuden jälkeisessä Suomessa.

Maataloudesta alettiin nipistää muutenkin. Syyllinen oli aina maidontuottaja itse. Maalla ammui liian monta tehokasta sorkkajalkaa. Lehmien teurastamisesta alettiin maksaa lisämaksua.  

Jossakin vaiheessa 1970 -luvulla Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen keksi aiheen piirtää kuvan, jossa on lehmä pellolla ja siihen otsikoksi hän tekstasi: ”Suomen vaarallisin eläin”.

Ahkerat isännät olivat raivanneet liikaa peltoja. Herrat Helsingissä lähettivät kirjeitä maaseudun multasormille. 1969 annettiin määräys, jossa luvattiin maksaa palkkioita peltojen pakettiin laittamisesta.

Katselimme äitini kanssa naapurin peltoa. Se kasvaa rehotti vapaasti rikkaruohoa kesän auringossa. Isäntä Risto sai korvauksen siitä, kun pelto jätettiin keväällä kylvämättä. Hän antoi sen olla niin sanotusti kesannolla. Metsittyä se ei saanut, vaan kerran kesässä piti kyntää kesannolta rikkakasvusto mullan alle.

Voi on aina voita, eikä voita mikään voita. Se oli silloin minun mielipiteeni, kunnes säännöstely purettiin ja saatiin pöytään oivariinia, oivallista.  No, silloin elettiin kyllä ihan toisilla vuosikymmenillä, jopa uudella vuosituhannella. Ihmeellistä kehitystä kerrassaan.


Lilja Puro


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *