Pienen tytön muistoja sotien ajoilta

Tämän koskettavan, runomuotoisen kertomuksen kirjoitti pari vuotta sitten lausunnan harrastaja Raili Eronen ja se perustuu omakohtaiseen kokemukseen. Tämä tyttö oli onnekas, koska usean ikävän, pelon ja ahdistuksen jälkeen perheen isä palasi elävänä viimeisen sodan päätyttyä lopullisesti kotiin. Eronen on syntyisin Karjalasta ja toimii nykyisin Keravan Lausujat Ry:n puheenjohtajana. Hän on ollut mukana myös Hyvinvointiakatemian kirjoittajaryhmässä 2017 syyskauden.


Pieni tyttö lattialla
matolla niin raitaisella
istuu siinä itkien.
Mummi tuli kaupalta,
eikä tuonut herkkuja,
joita tyttö odotti.
Hänelle vain kerrotaan;
kauppa oli tyhjillään
omenoista, karkeista
sekä muista herkuista.
Sota kaiken hyvän vei,
sitä lapsi ymmärtänyt ei.

Lokakuussa isä meni
muiden mukaan sotimaan
Uhkas vaara Suomen maata.
lähti miehet toimimaan.
Ensi muisto lapsella
se oli Talvisodasta.
Eihän kaksivuotias
tiedä vielä mitään pahasta.

Nelivuotiaana toki
lapsi jotain ymmärtää.
Ahdistavana sen ajan koki
aikuisia katsoissaan.
Kesäkuussa taas miehet lähti
pyssyin kanssa itää kohti.
Maata pitää puolustaa
henkensäkin vaikka antaa.

Hän muistaa illan juhannuksen,
kuinka naiset naapurusten
katsoi ulos ikkunasta
pitkäin junain kulkemista.
Myös lapsi junia katselee
niiden juhannuskoivuja ihailee.
Eipä tiedä silloin hän,
että koivun vihreän
suojaan junat piilottuu
ihmiset pois kuljettuu
perheet evakoidaan sodan alta.
Vaihtuuko nyt maassa valta?

Tyttö oppii uusia sanoja
ne ovat vieraita, outoja.
Pommikone, vihollinen, kenttäposti,
sotilas, upseeri, ostokortti,
rintama, joka liikkuu välillä
länteen, välillä itään,
desantti, sana, jota aikuistenkin pelätä pitää.
Ei hän niistä puoliakaan edes ymmärrä,
sodan kauhuja ei käsitä.

Vaan sodasta huolimatta
kesässä on myös iloja.
Tyttö saa pikkuveljen,
joka nukkuu kopassaan.
Isä pääsee katsomaan
pientä työnsä jatkajaa.
Tunnin, pari kerkiää
poikaa pitää sylissään.
Taas on jätettävä rakkaat.
Isän askeleet on raskaat.

Taistelut jatkuvat
miehet haavoittuvat, kaatuvat.
Vuoden päästä sota muuttuu asemasodaksi,
vanhemmat ikäluokat lomautetaan.
Isäkin kuuluu näihin kotiutettaviin.

Elämä jatkuu, tehdään töitä
toinenkin pikkuveli syntyy.
Puutetta on kaikista tavaroista,
ruuasta, vaatteista, rakennustarvikkeista.
Mutta lapsella on hyvä olla.
Isä on nyt kotosalla.

On taas heinäkuu, kaksi vuotta myöhemmin.
Isä on saanut olla koko ajan kotona.
Heinänteko on aloitettu.
Hän niittää luokoa pellolla.
Aurinko paistaa, nyt heinät kuivuvat,
Pihamaalla lapset leikkivät
suurella hiekkakasalla.

Pihaan ajaa polkupyörällä lähetti
valkoinen kirje kädessään,
ojentaa sen äidille, joka itkee.
Äiti antaa kirjeen tytölle:
Mene viemään se isälle.

Tyttö ottaa paperin.
hän arvaa, mitä siinä sanotaan,
vaikka ei vielä tunne edes kirjaimiakaan
Hän on odottanut koulun alkamista,
syksyllä hän menisi ensimmäiselle luokalle
ja oppisi lukemaan.

Paperi on käsky palata rintamalle.
Taistelut olivat alkaneet uudestaan
kaikki miehet tarvitaan
Suomen maata puolustamaan.

Tyttö lähtee kohti Isoa Suota,
jonka äiti ja isä ovat pelloksi raivanneet.
Hän kulkee ohi harmaan vanhan riihen,
avaa portin, joka narahtaa suruisasti.
Taivas näyttää peittyvän mustaan pilveen,
linnutkin tuntuvat lopettavan laulunsa.
niin tytöstä ainakin tuntuu.
Itkettää. Isän pitää taas lähteä
siihen pahaan, kauheaan sotaan,
joka on vienyt niin paljon pikkukylän ihmisiä,
leikkikaverin isän, monia nuoria miehiä naapureista,
pikkuveljen kummisedän ja – enolta jalan.
On ollut paljon hautajaisia.
Liian monta kertaa äidin
on pitänyt pukeutua mustaan.
Viekö se paha sota nyt myös meiltä isän!!

Kun isä näkee itkevän tytön tulevan,
hän arvaa heti asian.
Isä ottaa tytön syliinsä lohduttaen:
Kyllä minä tulen vielä takaisin.
Ole nyt reipas tyttö ja auta äitiä
ja katso pikkuveljien perään.
Tyttö tuntee ikään kuin
kasvavansa siinä isän sylissä.
Hän painaa päänsä isän rintaa vasten.
Kyllä me pärjäämme, jos sinä tulet pian takaisin.

On lokakuun harmaat alkupäivät.
On nostettu turnipsia koko päivä.
Äiti lähtee iltalypsylle, lapset vielä työhön jäivät.
Äkkiä pikkuveli sanoo: Kuuntele,
tuolla metsässä on joku,
joka kävelee meidän taloa kohti.

Tytön mielessä välähtää;
Ei kai se ole desantti!
Mennään piiloon! Hän vetää veljeään
kellarin taakse piiloon.
Mies tulee pihalle ja ikkunasta heijastuvaan valoon.
Tyttö kurkistaa ja lähtee juoksemaan miestä kohti.
Isä tuli, isä tuli, hän huutaa riemukkaasti
vetäen pikkuveljeä mukanaan.

Sota on loppunut
ja isä palannut.
Oli oikaissut isolta tieltä
läpi metsän ja peltojen
päästäkseen nopeasti luokse rakkaitten.

Sitä riemua, iloa ja lämpöä
ei sitä voi sanoin kuvata.
Sota oli loppunut
ja isä palannut! Palannut elävänä!

Marraskuun lopulla tyttö viimein aloittaa
alakoulun ja oppii lukemaan.


Raili Eronen

 


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *