Jenkanen etsii työtä

Tämä kertomus on Seija Kajavan aikuisten satukirjasta Jenkanen, jossa mainio koirahahmo Jenkanen kokee koskettavia ja hauskoja seikkailuja 20:n eri tarinan verran.


Jenkanen haukotteli katsoessaan turvonneita
silmäluomiaan kylpyhuoneen peilistä. Eilen oli mennyt
vähän myöhäiseksi Rusakon kanssa istuskellessa kupin
ääressä. Säästöt olivat alkaneet huolestuttavasti huveta,
vaikka Jenkanen oli pitänyt tiukkaa ja taloudellista linjaa.
Työtä oli saatava jostain ja pian, Hesarin ilmoitukset eivät
juuri puhutelleet, mutta puhutteli tai ei, nyt oli
ryhdistäydyttävä, nostettava korvat ja häntä pystyyn sekä
paineltava työvoimatoimistoon. Lippis päähän, huivi
kaulaan ja menoksi.
Kostea ja kolea kevätsää ei lainkaan lisännyt Jenkasen
toiveikkuutta löytää helppo ja hyväpalkkainen homma.
Työnvälitystoimisto oli täynnä odottavia ihmisiä, mutta
yhtään koiraa ei näkynyt, joten rohkaistuneena
havainnoistaan se jäi paikoilleen, riisui huivin ja takin, otti
numerolapun automaatista sekä lehteili kulunutta vanhaa
Apua. Aika kului ja jo puolen päivän aikoihin näki
Jenkanen punaisena välkkyvän numeronsa taululla.
Vahankalpea naisvirkailija nosti päätään tietokoneen
ruudun takaa ja hämmästys kuvastui hänen silmistään,
mutta vain hetken verran, sillä vuosien mittaan oli hänen
silmiensä editse vaeltanut jos jonkinmoista väkeä.
Jenkanen kumarsi kohteliaasti ja ojensi kurssi- ja
työtodistuskansionsa virkailijalle. Näprättyään tietokonetta
aikansa käänsi virkailija lasittuneen katseensa Jenkaseen
ja sanoi, että täällä olisi sirkukseen yksi koirataiteilijan
paikka vapaana. – Osaatko kävellä etukäpälillä, tanssia
hame päällä ja hypätä palavan renkaan läpi?
Jenkasta puistatti mokomat typerät pellen hommat.
Pyöriköön ihmiset hamosissaan, se ei ainakaan halua
alentua moiseen. Ennen kuin Jenkanen ehti torjua
ehdotuksen, soi puhelin. Virkailija vastasi kärsimättömästi
keskeytykseen, katsellen samalla Jenkasta tutkivasti. –
Aha, vai niin, missä? Tämäpä sattui, sillä minulla taitaa
olla juuri sopiva työntekijä teille. Virkailija sulki puhelimen,
kirjoitti nopeasti kynällä osoitteen, työnsi sen Jenkasen
käpälään ja sanoi, että ilmoittaudu Kaskelan sairaalassa.
– Tiedätkö missä se on? – Jenkanen nyökkäsi ymmällään.
– Tarvitsevat pikaisesti ystävällistä terapiakoiraa, minusta
sinä olet sopivan pehmeän ja empaattisen oloinen, joten
jos täytät muut ehdot, niin sinut palkataan, hommahan ei
ole tullut edes hakuun, joten sinulla kävi tuuri. Onnea
matkaan, sanoi virkailija, painoi nappia ja seuraava hakija
tunki sisään samalla oven avauksella.
Jenkanen ei oikein tiennyt mitä ajatella, homma ei nyt
aivan vastannut sen toiveita, sillä
vartiokoirakoulutuksessa ei juurikaan terapiaa käsitelty,
pikemminkin ne jotka joutuivat vartiokoiran käsittelyyn
olivat terapian tarpeessa. – No, ehkäpä nyt kuitenkin
pistäydyn siellä Kaskelassa. sehän on joku ihmisten
esikalmisto, sikäli kuin olen lehdistä lukenut.
Osastonhoitaja plarasi Jenkasen papereita. Hmm
työskennellyt erilaisissa vartiointitehtävissä vankilassa ja
viimeksi Securitasissa yövartiointitehtävissä. – Miten sinä
nyt tällaiseen työhön, kun olet eri alalta, kysyi
osastonhoitaja. – Ajattelin uran vaihtoa, sanoi Jenkanen
nopeasti ja jätti kertomatta, että juuri muuta hommaa ei
ollut tällä hetkellä tarjolla. Olen nopeaoppinen ja
suhtaudun ihmisiin myönteisesti. – No, se onkin ehdoton
edellytys tulevassa tehtävässäsi, katsos täällä on paljon
masentuneita vanhoja ihmisiä, he ovat ennen olleet ihan
tavallisia työtätekeviä, iloisia ja pirteitä ihmisiä, mutta jokin
rappeutuma aivoissa on suistanut heidät pois radaltaan ja
siksi me täällä hoidamme heitä, kunnes he kuolevat. He
eivät enää parane, mutta yritämme tehdä heidän
elämänsä niin hyväksi kuin voimme ja siinä sinä tulet
kuvioon, sinun tehtäväsi on viihdyttää ja helliä heitä.
Heidän omat lapsensa tai omaisensa eivät enää jaksa,
kun eivät saa vastausta puheeseen, mutta sinähän et
sellaisesta perusta. No, miltäs kuulostaa? – Lähdetäänkö
kiertämään osastoille paikkoja katsomaan? Yksi juttu
vielä, toivon, että esiinnyt täällä aina virkaliivissä, jossa
lukee isolla TERAPIAKOIRA, ettei sinua sekoiteta
satunnaisiin vierailijoihin.
Tutustumiskierros osastoilla oli pelottava ja masentava
kokemus, vaikka olihan Jenkanenkin nähnyt yhtä jos
toista elämässään, mutta niin huonossa jamassa olevia
ihmisiä tuskin koskaan. – Osastonhoitaja taputti Jenkasta
päähän rohkaisevasti ja sanoi, kaikki mitä teet on plussaa,
huonommaksi asiat eivät tästä enää muutu. Voisitko
aloittaa jo huomenna? Jenkanen nielaisi ja nyökkäsi.
Seuraavana aamuna oli Jenkanen hyvissä ajoin
työpaikallaan, puki huolellisesti päälleen työliivin ja päätti
aloittaa osastosta numero yhdeksän, jossa oli
käppyräisimmät pikkumummot ja yksi pappa. Jenkanen
raotti hiljaa ovea, tassutti suojatossuissaan lähinnä olevan
luo, työnsi kirsunsa lähelle mummoa, joka suu avoinna ja
silmät kiinni näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä.
Jenkanen lipaisi vanhuksen kättä ja jäi odottamaan.
Mitään ei tapahtunut, Jenkanen päästi huokauksen,
maiskautti kieltään ja lipaisi mummon poskea. Ihme
tapahtui, mummo raotti kuivuneita silmäluomiaan ja
äännähti jotain, joka kuulosti Peniltä. Jenkasen korvat
nousivat innosta ja sen hännäntöpö vipitti. Vikkelästi se
siirtyi seuraavan sängyn luo. Vanhuksen kaihin
himmentämät silmät katsoivat suoraan Jenkasen
ystävällisiin ruskeisiin silmiin. Jenkanen asetti
etukäpälänsä sängylle ja taputti mummon kättä
tassullaan. Mummo teki haparoivan liikkeen kädellään ja
Jenkanen siirsi ison korvansa lähelle mummon kättä, jotta
tämä tavoittaisi pehmeän turkin. Kun Jenkanen siirtyi
seuraavan petin luo, kääntyi mummon pää katsomaan
Jenkasen perään. Rohkaistuneena herättämästään
vaikutuksesta Jenkanen herätteli seuraavaa mummoa
tuuppimalla tätä kuonollaan, mutta mitään ei tapahtunut.
Samassa hoitaja astui tomerasti huoneeseen ja kajautti
kuuluvasti huomenen. Tultuaan mummon luo, jota
Jenkanen terapoi, katsoi hoitaja sänkyyn ja nappasi
nopeasti mummon kuihtuneesta ranteesta kiinni, pulssia
ei tuntunut. Mummopa oli lähtenyt yön hiljaisuudessa
ääntä päästämättä.
Hoitaja kehotti Jenkasta siirtymään osaston keittiöön
aamukahville, sillä välin kun hän valmistelee mummon
muovipussiin ja vie kylmiöön sekä yrittää tavoittaa
omaisen, jolle ilmoittaa tapahtunut. Nämä ilmoitukset ovat
yleensä olleet helppoja tehdä. Puhelimessa on sovittu
tärkeimmistä toimenpiteistä omaisten kanssa, hyvin harva
haluaa tulla katsomaan vainajaa. Langan toisessa päässä
aprikoidaan jo perintöasioita.
Jenkanen paineli keittiöön. – Mikä takaisku, tuskin päivä
oli alkanut, kun jo joutui kohtaamaan ruumiin. Jenkanen
ryysti maitokahvia, otti keksin mietteliäänä, rouskaisi
palan ja yritti palauttaa työinnostustaan. Hoitaja kehotti
menemään seuraavaksi vaikka seurusteluhuoneeseen,
jossa istuivat pirteämmät vanhukset aamiaisen jälkeen.
Jenkasen tultua sisään virisi innostunut pajatus.
Hampaattomat suut maiskuttelivat – tse, tse tänne.
Jenkanen salli mummojen ja pappojen kiireettömästi
silitellä turkkiaan ja voi sitä hellyyden määrää, mikä
kenelläkin oli Jenkasta varten. Oliko sitä niin pitkään
säästetty lastenlastenlapsia varten, jotka vierailivat liian
harvoin. Joku yritti houkutella sokeripalalla Jenkasta,
mutta työtehtävässä herkkupalojen napsiminen oli
kielletty. Kohteliaasti se otti suuhunsa annetun herkun,
mutta pudotti sen sitten tahdikkaasti suustaan. Antamisen
ja ottamisen iloa se ei kuitenkaan estänyt.
Sairaalan kello näytti lounasaikaa ja Jenkanen pyrähti
puistoon ottamaan happea. Sen herkkä nenä ei ollut
tottunut vanhusten eltaantuneeseen löyhkään. Ruokatunti
kului nopeasti ja homma jatkui iltapäiväkerhon muodossa.
Tekopirteä jumpanvetäjä esitteli vanhuksille käden ja jalan
nostamista, Jenkanen rentoutti sillä välin itseään
nojatuolissa pikkunokosilla. Liikunnan jälkeen hoitaja luki
lehdestä uutisia, suurin osa mummoista ja papoista
nukkui, mutta hoitaja luki yksitoikkoisella äänellään,
kunnes jonkun vanhuksen asentoa oli korjattava, ettei
tämä valahtaisi kokonaan lattialle. Lukutuokion jälkeen
hoitaja ehdotti laulamista, Jenkasesta se kuulosti virreltä,
mutta eipä siihen kukaan kuivakurkkuvanhus pystynyt
yhtymäänkään.
Kahvitauko ja pala omenakakkua herätti paremmin kuin
mikään koko porukan, nekin jotka eivät tienneet oliko nyt
yö vai päivä, aika ennen maailmansotaa vai joulu,
piristyivät kun kuumaa ja tuoksuvaa juomaa lorautettiin
mukeihin.
Joku mummo väitti, että hänen leukalappunsa oli
varastettu, mutta hoitaja nauraa heläytti ja taputti
mummoa hartioihin ja huusi tämän korvaan ”mitäs se Aili
nyt hassuttelee, sehän on jo omassa kaulassasi”! Muut
eivät jaksaneet reagoida joka päivä toistuvaan vitsiin, sen
sijaan monet silmät etsivät Jenkasta, joka kulkikin
rauhallisesti mummojen ja pappojen välissä pysähtyen
silloin kun tunsi jonkun käden hipaisevan turkkiaan. Kun
muut olivat menneet iltapäiväunille sai Jenkanen ison
palan kakkua keittiössä.
Ensimmäinen päivä oli jo lopuillaan, kun Jenkanen kiirehti
vielä jokaisen vanhuksen luokse hyvästelemään. Tuletko
huomenna, se kuuli kuiskauksia ja ymmärsi puheittakin
kuinka kaivattu se olisi. Tyytyväisenä uuteen tehtäväänsä
se painoi Kaskelan oven kiinni, hyppäsi bussiin ja ajoi
kotiin.
Kuinka ihmiset tuohon jamaan joutuvat, se mietti, mutta
päätti olla ajattelematta sen syvällisemmin asiaa,
varsinkin, kun oli koira ja työpäivän uupumus raukaisi jo
jäseniä.
Päästyään kotiin se kävi lämpimässä suihkussa, avasi
tölkin kaljaa ja otti päivän lehden mukaansa sohvaan.
Jonkin ajan päästä lehti jo tipahti lattialle ja uni tuli
sankarimme silmiin.


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

One thought on “Jenkanen etsii työtä”

  1. Kiinnostavasti kerrottu ajankohtainen tarina. Tämähän pitäisi lukea ääneen eläkeläiskerhoissa! Jenkanen on mainio havaintojen tekijä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *