Pelkäsin

Lapsuuteni perhe oli lestadiolainen. Äitini oli saanut vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen, hänen suvussaan oli kuuluisia saarnamiehiä. Siinä hengessä meitä kasvatettiin. Joka kerran, kun naapurikylän kansakoululla pidettiin seurat, me menimme sanankuuloon. Opettajien mielipiteitä koulun käytöstä ei edes kyselty, olihan äitini isä lahjoittanut tontin koulua varten ja johtokunta oli täysin lestadiolainen.

Saarnamiehiä oli yleensä kaksi tai kolme. Yksi puhui kerrallaan ja saarna noudatti aina samaa kaavaa. Puhuja avasi vanhapainos- Raamatun umpimähkään, luki lyhyen tekstiotteen ja alkoi saarnata tavallisella äänellä. Pikkuhiljaa ääni koveni ja puheeseen tuli mukaan tietty nuotti. Synnin kauhistuttavuudesta ja seurauksista joutui tuliseen helvettiin ikuisiksi ajoiksi.

Helvetti kuvailtiin monin sanoin mitä hirveimmäksi paikaksi, jossa paholainen käristi ja kiusasi kiusasi syntiinlangenneita. Tätä saarnatessa puhuja kiihdytti itsensä kliimaksiin ja kuulijat istuivat pelokkaina ja synnintuntoisina itkua tiristäen.

Yksi puhe kesti monta tuntia, minkä jälkeen pidettiin väliaika, jolloin sai ostaa kahvia, voileipiä, virvokkeita ja keitettyjä kananmunia. Tykkäsin väliajoista, koska silloin sai tavata serkkuja ja syödä kananmunia. Väliajan jälkeen kaikki lapset hätisteltiin seurapenkkiin kuuntelemaan saarnaa.

Lapsen herkkään mieleen syntisaarnat vaikuttivat ahdistavasti. Koko ajan olisi pitänyt olla varuillaan, että tämä on syntiä ja tästä joutuu tuomiolle. Ellei sattunut muistamaan, siitä muistutettiin kotona. Kaikesta huolimatta yritin elää tavallista lapsen elämää, vaikka usein jouduin pyytämään anteeksi jotain, mitä en edes ymmärtänyt synniksi.

Mieleni kapinoi vastaan, mutta mitenkään en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Kun äitini serkku kerran saarnamatkallaan tuli vierailulle, häntä piti tervehtiä kädestä ja sanoa: Jumalan terve. Katsoin häneen ja näin hänen mielistelevän hymynsä, kun hän tarjosi karamelliä. Vaikka koin vastenmielisyyttä ja halua paeta nopeasti paikalta, minun oli teeskenneltävä kiitollisuutta.

Vastenmielisyys lestadiolaispuhujia vastaan jäi minulle pysyväksi tunteeksi. Pelottelun seurauksena sain öisiä painajaisia, joissa karhu oli tulossa minua kohti ja hyökkäämässä. En pystynyt liikahtamaan pakoon ja kauhu valtasi mieleni. Onneksi heräsin ennen joutumistani karhun kitaan. Vielä vuosikymmeniä liikkeestä irti päästyäni jouduin aika ajoin esiinputkahtavan pelon valtaan: olenko sittenkin tehnyt väärän valinnan?

Vasta kymmenen vuotta kestäneen henkisen koulutuksen jälkeen ymmärrän kaiken laajemmasta näkökulmasta ja kaiken tarkoituksesta. Olen kiitollinen
tästä. Siitä huolimatta kiihdyn aina joutuessani keskusteluun lestadiolaisuudesta.


Tellervo Sarajärvi


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

One thought on “Pelkäsin”

  1. Pidin kirjoituksesta ja annan (1 -5 ) tähteä. Tarinassa on toden tuntu ja se on vieläkin (viittaan männävuotiseen kohuun) ajankohtainen.
    Kaipaan lisää tähän asiaan liittyviä kuvauksia koetusta elämästä, vaikka se tongittuna lemuaisikin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *