Neljä pientä tarinaa lapsuudestani

Olympialaiskesä

Kesä vuonna 1952. Nukuimme veljeni kanssa isämme rakentamassa leikkimökissä riippakoivun alla, vaikka aloimme olla sen pieneen tilaan liian isokokoisia. Siellä uni tuli heti, kun tuuli ja oksat hivelivät kattoa.

Eräänä aamuna aikaisin, kun isä lähti heinäpellolle, niin hän vippasi mennessään rautakangilla mökkiä. Se heilahti niin, että meinasimme pudota sängyistä. Sanoin veljelle ”Isä on ihan kahjo”. Veli sanoi: ”Meidän on pakko nousta, muuten se kaataa koko mökin.” Niinpä nousimme liukkaasti ja juoksimme tupaan aamupalalle. Sitten reippaasti heinäpellolle.

Isä sanoi ”Sieltähän ne lorvijat saapuvat, nyt vauhtia, on kiire”. Siinä menikin heinät kovalla kyydillä seipäille. Isämme oli sodan käynyt rakuuna, nopea ja tulinen. ”Mikä kiire sulla on?” veli kysyi. ”Kohta alkaa olympialaiset radiossa ja mennään niitä kuuntelemaan”. ”Vai niin”, sanoin minä. Isä oli penkkiurheilija hullun lailla. Hän tiesi vuosien takaa juoksijoiden ajat ja saavutukset.

Veli mumisi puoliääneen ” En kuuntele”. Ehdotin, että ollaan hetki hiljaa sisällä ja hiivitään sitten pihalle. Niin teimme ja isä ei edes huomannut, koska kuunteli niin hurmiossa olympialaisia. Me lapset saimme paljon leppoista kesäaikaa sinä kesänä, kiitos olympialaisten ja radion.

Kummitustarina

Naapurissa asui minua vuotta nuorempi Esko. Hänen kanssaan leikin paljon, koska lähelläni ei ollut tyttöjä. Eskon perheeseen kuuluu myös ukki, hän hoiti hevosen kanssa talon töitä. Kiusasimme joskus Eskon ukkia.

Oli syksy ja kello oli jo paljon, kun tein lähtöä kotiin. Matkaa kotiini oli n. 2½ km. Matkan varrella oli pieni torppa, jossa asustelivat Janne ja Alina. Janne kuoli kaksi viikkoa sitten ja hänen ruumiinsa lepäsi aitassa hautaamista odottelemassa. Niin oli maalla oli tapana tehdä.

Esko sanoi: ”Janne kummittelee matkasi varrella, voin sen todistaa. Kuuletko, kuinka se nytkin huutaa?” Kuu tuli pilven raosta kun laitoin suksiani jalkaan. En kuullut mitään, mutta alkoi pelottaa. Sanoin Eskolle: ”Sinun on tultava saattamaan!” Seisoin niin kauan että tuo poika pahanen laittoi sukset kiinni ja lähti hiihtämään jälkeeni. Kun pääsin talon kohdalle, jossa vainaja lepäsi aitassa. Esko aloitti taas: ”Katso tuolla se Janne kulkee valkoisissa vaatteissaan. Nyt se meni suuren koivun taakse.”

Sydän hakkasi ja en tiennyt, kuinka pääsin ladulla eteenpäin. Korvissa jyskytti ja henki ei meinannut kulkea, kun syöksyin kohti kotia. Olin aivan varma, että haamu tarttuu minuun kiinni. Pääsin juuri ja juuri sisälle hengästyneenä ja kauhusta vapisten. Kesti kauan ennen kuin tajusin olevani turvassa. Pelkäsin siitä lähtien aina ulkona pimeällä.

Lohdutuspalkinto

Nuoruudessani talvet olivat varsin lumisia ja pakkanen paukkui usein lähellä 30 astetta. Sukset olivat tärkeät kulkuvälineet, koska linja-auto kulki ehkä pari kertaa viikossa kaupunkiin. No kesäisin tietysti polkupyörä oli tärkeä, koska harvalla oli maalla auto siihen aikaan.

Isäni oli innokas hiihdättämään meitä lapsia, siis kilpaa. Kerrankin hän ilmoitti: ”Hiihdot ovat sitten lauantaina Kajaani -yhtiön henkilökunnalle. Voitelen sukset jo aamulla, ja hiihdetään sinne ajoissa. Oli ilma millainen hyvänsä.”

Mietin illalla, että huomenna tulee rankka reissu. Ensin hiihdetään kahdeksan kilometriä kaupunkiin suoraan kallioiden yli ja sitten, kun on jo märkä hiestä ja väsynyt, pitää hiihtää vielä kilpaa. Lopuksi vielä samaa reittiä takaisin kotiin. Kysyin isältä: ”Entä jos on kova pakkanen?” Hän vastasi: ”Ei se pakkanen meitä haittaa. En usko, että se nousee neljäänkymmeneen, silloin ei ole kilpailua.”

Aamulla oli reilu 20 astetta ja lähdimme reippaasti matkaan. Olin teini-ikäinen tyttönen, jolla oli kova halu kilpailla ja voittaa. Pääsimme perille ajoissa. Sitten lähtölaukaus tuli ja lähdin vauhdilla ladulle. Tuntui kuin henki olisi loppunut, koska oli niin kylmä. Matka oli 3 km, maasto vaihteleva. Alkoi pistämään oikealle puolelle kylkeä, oikein kouristi.

En oikein tiennyt mistä latu meni, olin kait paniikissa koko hiihdosta. Eikä suksetkaan kunnolla luistaneet. Tulin maaliin nopeasti, mutta olin hiihtänyt väärää latua. Selvää oli, että minut diskattiin. Olin tosi pettynyt, koska en tehnyt sitä tahallani. Isä sanoi: ”Sattuuhan sitä, ei hätää sillä hyvin sinä hiihdit minun mielestäni.”

Sitten lähdimme kotiin samaa reittiä. En olisi enää jaksanut ja olin rättiväsynyt myös henkisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun isä tuli töistä ja ojensi minulle pienen paketin. Siinä oli palkintolusikka ja kaiverrus: 3. palkinto nuorten luokassa.

Tuo lusikka on kulkenut mukanani tähän päivään asti. Se oli minun lohdutuspalkintoni.

Maalivahti

Olympialaiskesänä tapahtui tämäkin. Kun muita tyttöjä ei asunut ihan lähistöllä, niin kavereinani oli vain poikia, siis lähinnä veljeni ja hänen kaverinsa. Se kesä oli täynnä urheilua meidän lasten ja nuortenkin osalta. Korkeushyppyä, juoksua kilpaa. Pituutta piti hypätä ja kuulaa työntää. Kaikkea mahdollista, mitä oikeat urheilijatkin tekivät.

Jalkapallon pelaaminen oli poikien mieleinen peli. Maalivahdiksi jouduin tietenkin minä, yksitoista ja risat -ikäinen tyttö. Ei auttanut muu, kun valmistautua kunnolla matseihin. Veljeni pyysi myös luokkatovereitaan lyseosta mukaan meille pelaamaan.

Muutaman vuoden päästä sain tuon kesän maalivahtina olemisesta ikävän yllätyksen. Olin käynyt rippikoulun ja aloin käydä tansseissa. Kalervo, komea ja fiksu poika, haki minua tanssiin. Jossakin vaiheessa hän kysäisi, että ”etkös sinä ole se maalivahti?”

Häpesin niin, että tanssi-into loppui siihen joksikin aikaa. Tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Minähän olin 15 -vuotias nuori neito. Eihän silloin sopinut edes ajatella jalkapallon pelaamisia ja maalivahtihommia.


Kaijaliisa Reunanen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *