Lapsuuden matkoja mummolaan

Olimme lähdössä mummolaan Kotkaan. Matkasta tulisi pitkä. Äiti herätti Matin ja minut tosi aikaisin. Uni painoi silmiä, kun äiti tomerasti herätti, puki ja syötti meidät. Olin enintään nelivuotias, koska meitä lapsia oli silloin vain kaksi. Pikkusisko puuttui vielä.

Linja-autolla Kangasniemeltä Mikkeliin kesti kaksi ja puoli tuntia. Hiekkatietä oli yli 50 kilometriä ja se oli erittäin mutkaista. Eräs osa oli nimeltään” kiärmeen selekä (käärmeen selkä)”. Mutkia tuli kallioiden ja kukkuloiden kiertämisestä sekä maatilojen rajojen seuraamisesta.

Linja-autossa menimme mahdollisimman eteen istumaan, jotta välttyisimme pahoinvoinnilta. Toki äiti oli hakenut kuljettajalta paperipussit oksennuksen varalta. Istuimet olivat meille pienille lapsille liian suuret, joten mutkissa jouduimme ponnistelemaan pysyäksemme tuolilla. Turvavöistä ei kukaan ollut kuullutkaan. Varmaan isoveli istui yksinään ja minä äidin sylissä.

Matkaeväät, puiset penkit ja veturin savu

Lopulta päästiin Mikkelin linja-autoasemalle. Äiti otti ruskean pahvisen matkalaukun ja meidät lapset mukaansa. Kadut oli päällystetty kivillä. Tien reunassa oli jalkakäytävät, jotka olivat hieman korkeammalla kuin ajotie. Kävelimme muutaman korttelinvälin mäkeä alas rautatieasemalle. Se oli vaalea, puinen rakennus, jonka iso odotushuone haisi höyryveturin savulle ja matkalaisten erilaisille tuoksuille. Äiti osti junaliput lasin takana istuvalta tädiltä tai sedältä.

Linja-auto oli tullut ajoissa, joten olimme varmaan ensimmäisiä junassa. Junaan piti kiivetä korkeita askelmia myöten. Ne oli tehty rautaristikoista. Kaiteita ei ollut. Vaunussa istuimme ikkunan vieressä pienen pöydän ääressä. Olimme varmaan kolmannen luokan vaunussa, joka oli halvin. Penkeissä ei ollut pehmusteita. Joskus matkustimme toisessa luokassa, mutta ensimmäisessä luokassa ei koskaan.

Odottavan aika käy pitkäksi. ”Milloin juna lähtee liikkeelle? Äiti, meillä on nälkä. Anna voileipää.” Äiti kieltäytyi. ”Mitähän ihmiset ajattelevat, kun te heti junaan päästyänne haluatte syödä?” Ihmisiä ei näkynyt ainakaan kovin lähellä, mutta äiti pysyi tiukkana. Pitkän ruinaamisen jälkeen äiti lupasi antaa meille eväät, kun juna lähtee liikkeelle.

Lopulta asemalaiturille tuli virkapukuinen mies, junan suorittaja. Hän heilautti isoa pyöreää vihreää vanerimerkkiä, joka oli kepin päässä. Veturi puhisi entistä innokkaammin ja nytkähti liikkeelle. Vaunu keinahteli puolelta toiselle. Saimme ruisleipäviipaleet. Söimme hyvällä ruokahalulla, olihan matka jo kestänyt monta tuntia.

Vaunun seinällä oli pieni puinen taso, johon oli pantu paksu vesipullo. Siinä oli matalat reunat, jotta pullo ei putoaisi. Lasinen korkki oli kiinnitetty seinään rautaketjulla eikä se päässyt hukkumaan. Kaikista jännittävintä olivat pikkuruiset paperimukit. Niitä oli monta sisäkkäin. Mukeista tuli jännittävä torni. Junan vettä oli pakko saada. Se oli haaleaa.

Teimme vuosien varrella monta matkaa Kotkaan. Kouvolassa oli junan vaihto. Konduktööri kertoi pysähdykset, kuten Inkeroinen. Junan veturin savu näkyi välillä ikkunasta ja toisinaan se kääntyi pois. Vaunussa oli erikoinen savun haju. Ratapenkalla vilisti paljon punaisia kukkia, horsmia. Ne levisivät ratojen ympärille ja punasivat lähimaiseman.

Paimenportista paljain jaloin

Ennen Kotkan asemaa jäimme pois junasta pienellä seisakkeella nimeltään Paimenportti. Kapusimme alas paljain jaloin pienet matkalaukut käsissämme. Junan ala-askelmien metalliset ristikot puristuivat kipeästi jalkapohjia vasten ja radan sepeli tuntui ikävältä.

Läheisen kivikadun jalkakäytävät oli päällystetty betonilla. Sen sileä pinta helli paljaita jalkapohjiamme, jotka olivat paksuuntuneet mökillä kesän aikana. Kun alkukesästä männynneulaset, kallioiden rosot ja hiekka olivat pistelleet jalkapohjia pahasti, niin loppukesällä olimme juosseet vaivatta käpyjenkin päältä. Niinpä jalkakäytävä tuntui hyvältä.

Isolta Kotkantieltä käännyimme Lainekadulle. Se oli hiekkatie, joka päättyi mereen. Mummolan portin isot ovet oli tarkoitettu autoille, mutta me olimme päässeet pujahtamaan raollaan olevasta pikkuportista sisäpihalle ja kivunneet mummolan tosi leveät puuportaat ylös.

Kerran sateella juoksimme äidin edellä mummolaan. ”Eikö teillä lapsiparoilla ole kenkiäkään?” mummo kauhisteli paljaita jalkojamme.

Valkoinen talo, sotien kauhut, soppavelli

Valkoisessa puutalossa oli monta rappua ja kaksi kerrosta. Kauan sitten isoisä oli rakentanut talon perheelleen ja vuokralaisille. Hän oli varsinaiselta ammatiltaan uunimuurari. Hyvä että talossa voitiin pitää vuokralaisia, sillä leskeksi jäätyään mummo joutui elättämään neljää poikaa ja kahta tytärtä. Tosin vanhin veli auttoi elatuksessa, minkä taisi. Hän sai keskeyttää asevelvollisuutensa ja mennä töihin, koska sen ajan yhteiskunnassa vanhin poika oli perheen pää ja elatusvelvollinen. Myöhemmin hän sai tehdä työtä rautakaupassa myös talvi- ja jatkosodan aikana.

Nämä pihat ja tienoot Kotkan laidalla olivat olleet monen sodan näyttämö. Sisällissodan kauhut olivat osa äitini lapsuutta, kun hän oli kymmenvuotias. Talvisota pani äidin pakenemaan Kangasniemelle sukulaisrouvien ja näiden lasten kanssa. Niinpä vanhempani tutustuivat toisiinsa uudelleen ja menivät naimisiin välirauhan aikana. Jatkosota tiesi uusia pommituksia Lainekadulla.

Muistot eivät meitä lapsia häirinneet, vaikka näimme pommitettujen talojen tyhjiä tontteja. Matti oli syntynyt jatkosodan aikana Kotkassa ja minä Kangasniemellä pian sodan jälkeen. Mummolassa keskityimme syömään soppavelliä, siis kiisseliä, jossa oli rusinoiden ja luumujen lisäksi riisiä.

Hepsankeikka ja Afrikan Pepe

Mummo kertoi satuja. Hän ei saanut muuttaa yhtäkään sanaa tai me heti korjasimme kaiken ennalleen. Oli kertomus Hepsankeikasta, joka piiloutui herrasväen ruokapöydän alle nipistelemään näiden jalkoja, oli laulu Ilmarin Intian matkasta sekä myös laulu Afrikan Pepestä, joka uljaana lähti merille laivanansa tynnyri ja kompassinaan tähti. Pepen matka päättyi onnellisesti.

Matka jatkui leikeissä kotona. Keittiössä äiti antoi meidän kaataa kaikki tuolit peräkkäin lattialle. Niistä tuli juna. Nuket ja leikkikoirat Tupsu ja Hupi olivat matkustajia. Matti oli tietysti veturinkuljettaja ja lähtöhetkellä myös junan suorittaja. Minä sain olla junan pilli kimeän ääneni vuoksi. Mikä kunniatehtävä!


Maija Polus


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *