Tapahtuma joka muutti näkemykseni

Se tapahtui vuosituhannen alkupuolella, kun eräs työprojektini oli päättynyt ja jouduin turvautumaan työvoimatoimistoon. Tavan mukaan minut passitettiin sieltä käsin eräälle tyhjänpäiväiselle kurssille, vaikka kuinka yritin laittaa hanttiin.

Kurssin päätyttyä meidän piti mennä tekemään tietty määrä työpalvelusta kaupungin eri toimipisteisiin. Minulle lankesi ’lusimispaikaksi’ nuorisotalo Häkki.

Viimeisenä kurssipäivänä kuitenkin selvisi, että meidän olisi pitänyt tehdä jotain sellaista, johon emme halunneet alistua. Paikalla oli vain toinen kurssin vetäjistä, joka huusi suoraa huutoa: ”Jos ette nyt rupea töihin, niin teidät sanotaan irti työnhakijana olemisesta ja joudutte karenssiin!” – ”Asia selvä. Siitä sitten vaan.” Suurin osa meistä kurssilaisista marssi ovesta ulos.

Minä ja muutamat muut menimme Tinikseen (Tinatuoppi) juhlimaan saatuja potkuja. En siis mennyt seuraavana aamuna Häkkiin, vaikka olin siitä sopinut nuorisotoimen sihteerin, Rajalan Ullan kanssa.

Potiessani kotona pienoista kankkusta soi puhelin. Arvasin, että siellä olisi Airi Reen, joka oli ollut minua Häkkiin puuhaamassa. ”Mikset ole mennykkään Häkkiin?” ”Marjohan antoi meille eilen potkut, joten miksi minä sinne sitten olisin mennyt.”Odota hetkinen”.

Hän sulki puhelimen ja jäin kiltisti odottamaan. Ei kulunut täyttä puolta tuntia, kun Airi jälleen soitti. ”Se oli väärinkäsitys Marjon taholta. Puhuin Ullan kanssa ja voit sitten huomenna aloittaa, kuten sovittu oli”.

Niin aloitin nuorten parissa työskentelyn, jonka piti kestää kolme kuukautta. Kun he olivat hyvin innostuneita elokuvan tekemisestä, esitin heille filmin Pohjantähteet. Ja jotta he saisivat jonkinlaisen kuvan myös tuon filmin tekijöistä, kutsuin paikalle Eren (Ere Kokkonen) ja Ville-Veikon (Ville-Veikko Salminen). Nuoret tenttasivat Ereltä milloin seuraava Uuno-leffa tulee. Ere ei kuitenkaan luvannut ennenkuin Vesku laihduttaisi kaksikymmentä kiloa.

Paikalla ollut toimittaja kysyi Ereltä: ”Mitä teille maksetaan täällä käynnistä?” Tämä vastasi ”Ei mitään. Sitä, mitä nuorten eteen tehdään, ei voi rahalla mitata. Me tultiin, kun Keijo pyysi.” Ere puhui vielä paljon muutakin.

Tuo vaikutti minuun syvästi ja päätin jatkaa nuorisotalo Häkissä. Sitä kesti useamman vuoden, vaikka kaupungin budjetit olivat pienet ja rahalliset ansioni jäivät minimaaliin. Ei niillä paljon eläkettä kerrytetty. Mutta työskentely nuorten parissa oli palkitsevaa.

Kun lopulta ’vapauduin Häkistä’ eli lopetin siellä, niin jatkoin vielä vapaaehtoisesti töitä nuorten parissa kirjastossa yhdessä Ellun kanssa. Elokuva-alan ammattilaiset myöskin jatkoivat säännöllistä vierailujaan kirjaston Satusiivessä. Viimeinen vieraani oli Markku Pölönen.

Paras palkkioni kuitenkin oli se, että sain uudistettua kontakteja elokuva-alan järjestöihin. Ainakin vielä tälle vuodelle on Filmikamari toimittanut pressipassin elokuvien ennakkonäytöksiin. Niihin olin aktiiviaikanani saanut luvan viedä myös nuoria, jotka tykkäsivät kovasti.

Noilla Helsinki -matkoilla kävimme myös muissa kohteissa, kuten esimerkiksi Elokuvasäätiössä, trikkikuvaamossa, äänistudiolla ja MTV:ssa.

Häkin sulkemisesta olen kirjoittanut muissa yhteyksissä ja kun kysyin sen kohtalosta, sanottiin, että se myydään. Mikään ei ole ikuista. Ei meidän täällä olokaan, mutta ei surra. Annetaan hevosen surra, kun sillä on isompi pää!


Keijo Virtanen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *