Kissa

Siitä on jo vuosia. Naapurissa asunut vanha rouvakin on kuollut jo aikoja sitten. Kesä oli silloin kauneimmillaan, kun kissa ensimmäisen kerran ilmestyi pation rappusille. Vähitellen se alkoi ilmestyä siihen melkein joka ilta. Ensiksi se kävi naapurin vanhan rouvan rappusilla, ja sitten se tuli meille.

Kissa oli mustan, ruskean ja valkean kirjava. Ulkonäöltään ei mikään kovin hurmaava. Mutta hyvin rakastettavan oloinen. Katseli kuitenkin meitä hyvin varovasti ensimmäisinä iltoina pation alimmalla portaalta. Vähitellen se kuitenkin rohkaistui, alkoi lähestyä ja antoi silittää kirjavaa turkkiaan.

Kenenkä kissa oli? Oliko se läheisestä rivitalosta, tai kenties jostakin kauempaa? Siitä emme saaneet selkoa. Ihmeellistä vain oli, että se melkein joka ilta ilmestyi kummankin talon pihapiiriin. Nälkäinen se ei ollut, ja ilmeisesti hyvin tottunut lapsiin. Pidimme sitä seikkailijana. Melkein kuukauden ajan se ilmestyi pihapiiriimme.

Kunnes sitten tapahtui käänne. Oli lauantai-ilta. Olimme saunoneet. Juoneet teetä. Ja piipahtaneet patiolla, mutta kissaa emme olleet nähneet missään.

Yllätys olikin sitten aikamoinen. Menin makuuhuoneeseen. Ja siinä se oli. Kissa. Nukkui onnellisen näköisenä keränä mieheni vuoteessa. Oli tullut sisälle pation avonaisesta ovesta. Ja mitä tehdä onnellisen näköisenä kehräävälle kissalle.

Olin neuvoton. – Vie nyt ihmeessä kissa ulos! sanoi mies. Kissahan oli vallannut hänen vuoteensa. Miten pahalta tuntuikaan kissaihmisestä kantaa onnellisen näköinen kerä pihan nurmikolle. Tunsin sielussani miten kissa loukkaantui. Mitään näin kamalaa se ei varmaan ollut odottanut. Hitaasti se lähti kävelemään pois. Emme nähneet kissaa enää koskaan. Emme me, eikä naapurin vanha rouva.

Minä olin pettänyt ystävyyden.


Ritva Anttonen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *