Henten tarina: Syyllisyyden pitkä ahdistus

Pieni poika syntyi 1936 Kemissä, ennen sotia. Silloin kaikki oli paremmin. Oli rauha maassa, ruokaa ja tavaroita saatavilla.

Sitten alkoi sota 1939. Kemiäkin pommitettiin ja ihmiset juoksivat kauhuissaan pommisuojiin. Kaupungissa oli vain naisia, vanhoja miehiä sekä lapsia. Naisten hätää ja pelkoa lisäsi vastuun taakka.

Kerrankin ilmahälytyksen tullessa Henteä kaapattiin kiireellä käsipuolesta kiinni ja pikkusisko raapaistiin kainaloon vyötäröstä roikottaen. Pommisuojassa vasta huomattiin, että lapsi oli ollut pää alaspäin koko matkan.

Oli talvisotaa, välirauhaa, jatkosotaa ja Lapinsotaa. Isä kävi välillä kotona ja meni taas. Hän ei puhunut sodasta, vaan käyttäytyi jurosti sekä ankarasti, kuten muutkin isät jotka olivat joutuneet ’sinne jonnekin’.

Kului vuosia ja Hente kasvoi. Suomi oli asemasodassa, kun Hente täytti seitsemän 1943 ja aloitti koulun. Hän, sekä muut kulmakunnan pojat seurasivat mielenkiinnolla mitä ympärillä tapahtui.

1944 syksyllä alkoi lisäksi Lapin sota. Kemin valtaus tehtiin 7.-8. lokakuuta. Iskujen jälkeen katujen varsilla makasi kuolleita ja turvonneita hevosia sekä myös saksalaisia sotilaita.

Heidät oli pinottu kasoihin, kuin jäätyneet halot. Pojat eivät tienneet mihin heidät sieltä vietiin. Suomalaiset vainajat korjattiin heti ruumishuoneisiin tai haudattiin.

Ristitulessa

Kun Neuvostoliitto määräsi Suomen ajamaan saksalaiset ulos maasta, niin sota siirtyi pohjoista kohti. Saksalaiset olivat päätyneet Kemijoen pohjoispuolelle. Sieltä he pommittivat suomalaisia Kemijoen yli ja vastaavasti suomalaiset pommittivat saksalaisia.

Kemijoessa on Sotisaari niminen paikka, jonne paikallisia ihmisiä oli siirtynyt sotaa pakoon. Siellä olivat myös Hente vaarinsa, äitinsä ja siskonsa kanssa. He piileskelivät Uiton vanhassa varastossa, keskellä jokea. Pommit vain lensivät puolin ja toisin heidän päänsä yli.

Ihmiset menivät paniikkiin ja moni syöksyi pakoon lähirannan metsiin. Pakenijoille kävi huonosti sillä monet heistä tulivat ammutuiksi, koska kumpikaan osapuoli ei tiennyt olivatko he suomalaisia vai saksalaisia.

Vaari oli pysynyt jämäkkänä ja sanonut ettei varastosta ei lähdetä mihinkään. Niin he säilyivät hengissä. Sitten sota siirtyi pohjoisemmaksi ja ihmiset palasivat koteihinsa.

Poikien räjäytyskokeilu vei yhdeltä hengen

Poikia kiinnostivat kaikenlaiset ammukset, joita lojui usein siellä täällä pitkin katuja. Ankarasti oli kielletty koskemasta yhteenkään niistä.

Kaikki kielletty tietysti kiinnosti ja eräänä päivänä he löysivät ammuksen, joka näytti käyttämättömältä. Pojat päättivät yhteistuumin piilottaa sen ja tulla koulun jälkeen räjäyttämään.

Poikaporukasta kaksi joutuikin jäämään jälki-istuntoon ja toisilla ei ollut malttia jäädä heitä odottamaan.

Sitten, kesken jälki-istuntoa, nuo kaksi kuulivat kovan räjähdyksen. Heitä harmitti kovasti, että mitä jätkät menivätkään tekemään sillä he olisivat halunneet olla myös mukana.

Räjähdyspaikalla olleet neljä poikaa olivat siis päättäneet kokeilla millaista jälkeä pommi tekee. Pommi tosiaan räjähti sillä seurauksella, että lähimpänä olleelta pojalta valahti suolet maahan. Hän kuoli välittömästi.

Toiselta meni silmä ja tuli monia ruhjeita. Kolmas sai myös vammoja, mutta jäi henkiin. Hente, joka seisoi vähän taaempana kiven suojassa ,ei saanut mitään osumia. Kauhuissaan hän lähti välittömästi juoksemaan kotiinsa päin apua hakemaan. Joku huusi perään ”ei saa sanoa kenellekkään”.

Järkytyksestä jäi trauma

Kotiin päästyään Hente oli niin shokissa, ettei saanut sanaa suustaan. Vasta pienen patistamisen jälkeen hän sai kerrottua mitä oli tapahtunut. Isä aloitti välittömästi huutamisen, että eikö ole kielletty koskemasta ja mitä olette menneet tekemään. Äiti näki miten poika oli tolaltaan ja yritti hillitä miestään.

Pihan perällä vanhassa talossa asuivat isän vanhemmat ja sinne Olga -muorin syliin Hente pakeni. Muori ymmärsi millaisen järkytyksen poika oli kokenut ja lohdutti kyselemättä mitään.

Pommin räjähdysääni oli jo saanut lähistöllä asuvat aikuiset liikkeelle ja uhrit toimitettiin hoitoon.

Onnettomuus aiheutti paljon puheita siitä kenen syytä se oli. Monet olivat sitä mieltä, että Hente oli toiminut joukon johtajana, koska hän oli ainuy joka ei saanut näkyviä vammoja. Vaikka kukaan ei ollut näkemässä mitä tapahtui, niin silti moni esitti varmoja mielipiteitä.

Kaikki tuo jätti jälkensä herkkään lapsen mieleen. Hän kärsi syyllisyyttä kymmeniä vuosia siitä, kun selvisi räjähdyksestä vammoitta. Siksi hän oletti, että kaikki muut olisivat siitä hänelle katkeria.

Vihdoin vapauttava tieto

’Pommipojat’ tapasivat traagisen tapahtuman jälkeen toisiaan vasta monien vuosien päästä, aikuisina. Elämä oli kuljettanut heitä eri suuntiin.

Kerran joku sen aikaisista koulukavereista sai päähänsä,että pitäisi tavata. Olisi mukavaa saada tietää mitä lapsuuden kavereille nyt kuuluu.

Niinpä he sopivat tapaamisen ravintola Kemihoviin tiettynä viikonloppuna. Kaverukset olivat kaikki silloin iältään viisi- ja kuusikymppisten väliltä. Meidät puolisotkin oli kutsuttu mukaan.

Kun oli aika asettua pöytiin, niin onnettomuudessa silmänsä menettänyt mies sanoi Hentelle: ”Tulehan tänne minun viereeni istumaan, kun me oltiin ennen niin hyvät kaverit.”

Silloin vasta Hente rohkeni kysyä, että eikö kaveri ollut katkera hänelle siitä pommista. ”No en millään muotoa! Minähän se olin pääjehu, joka tyrkkäsin palavan trasselin ja sytytin sen pommin”, kaveri vastasi.

”Silloin tunsin, kuin kuorma olisi laskettu pois harteilta. Se oli valtava huojennus” kertoi Hente myöhemmin.

Lasten suruakaan ei tuolloin hoidettu

Vanhempana hän usein puhui siitä kun sodan jalkoihin jääneet lapset eivät saaneet minkäänlaista terapiaa. Eivät myöskään edes ymmärrystä aikuisten taholta.

Kuinka monenlaisia traumoja heille jäikään. Isät olivat hermostollisesti vaurioituneita, kun tulivat sodasta. Heitä piti ymmärtää. Äidit olivat olleet kovilla kotirintamalla. Heidän piti yrittää pitää silti perhe koossa. Heitäkin piti ymmärtää.

Lapsille ymmärrys ei monissakaan tapauksissa yltänyt. Hyvä kun saivat ruokaa ja vaatteita. Kuri oli kova. Kenelläkään ei saanut tuolloin olla murrosikää eikä teinivuosia. Oli tehtävä mitä käskettiin. Nykyään, jos kissa jää auton alle, perustetaan sururyhmä.

Oma tarinansa olisi vielä sotavangit, joita oli taloissa töitä tekemässä. Talolliset ja lapset kiintyivät heihin, mutta vangit kaikki piti palauttaa Haaparantaan. Jälkeenpäin sitten kuultiin, että kaikki olivat ammuttu. Heitä ei vietykään kotiin Venäjälle kuten oli luvattu.

Tämä on edesmenneen mieheni kertoma tarina lyhykäisyydessään.


Terttu Jansson


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *