Halehka

Sarjasta tuokiokuvia elämänkaareni varrelta:

Kun kävelin pimeillä kaduilla vuonna 2016 jouluruokia sulatellen, niin muistui mieleeni tapaus lapsuudesta:

Isälläni oli tapana käydä ruuan päälle päivälevolle ruuanpäälle tuvan sängylle. Se oli puinen, levitettävä sohva, jota pidettiin kapeana ja puukannella peitettynä. Kannen päällä oli petauspatjan tapainen pehmike.

Siihen oli hyvä köllähtää ruuan jälkeen oikaisemaan itseään, jotta jaksaisi taas jatkaa raskaita maatalon töitä.

Syödessä oli ollut puhetta, että saan mennä leikkimään naapurin tyttöjen kanssa ruuan jälkeen. Niinpä menin pukeutamaan, kun äiti alkoi tiskaamaan astioita selkä minuun päin.

Juuri kun olin astumassa ovesta ulos Isä havahtui, katsoi minuun vihaisesti ja sanoi: ”Top tykkänää, mihinkä luulet olevas mänössä tuollanen ’halehka’ piälläs?”.

Olin nimittäin sonnustautunut isän vanhaan flanellipaitaan, joka oli todella väljä leveytensä puolesta ja pituuskin hipoi polvia. En nyt muista oliko hihoissa reikiä, mutta puhdas se oli joskin ryppyinen. Alla minulla oli luultavasti joku hameentölkkerö, jonka tuo paita jokseenkin peitti. Lapsuudessani tytöt eivät pitäneet kesällä pitkiä housuja. Talvella pidettiin hiihtohousuja.

Siinä vaiheessa äitinikin käännähti minuun päin ja sanoi: ”Paita pois! Vaiha oma pusero piälles.” Minä esitin että ”Tää on ihan hyvä. Puhas ja pehmee”.

Tyttärensä tuntien äiti ei käyttänyt turhaa aikaa mielipiteeni vaihtoon, vaan raapaisi minusta kiinni märillä käsillään ja riisui paidan turhankin rivakasti pois yltäni.

Eikä siinä muu auttanut, kun sonnustautua omaan mekkoon, josta en erityisesn paljon pitänyt. Uusi yritys ovesta ulos ja nyt isän hyväksyvän katseen alla.

Sulkiessani ovea kuului vielä perääni määräys: ”Muista sitten olla kahen tunnin piästä kotona”. Tuo siksi, että aina oli jotakin työtä mitä piti tehdä.

Tapahtuman aikoihin olin ehkä 8-9 vuotias. Ikäisekseni olin pitkä ja laiha kuin ’hankisääski’. Omasta mielestäni ihan mukiinmenevä neitokainen, mutta aina joku paikka mustelmilla tai polvet ruvella. En kiinnittänyt myöskään huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, kuten rusetit tai röyhelöt. Eikä niitä monella lapsuuteni ympäristössäni ollutkaan.

Naapurin tyttöjen äiti oli ompelija, kuten mummonsakin. Yhdestä noista tytöistä, Astasta tuli myös ompelija sitten aikuisiällä. Heillä oli aina nätit mekot päällä. Olisiko suhtautumiseni ollut minulta vähän provokaation yritystä tai jonkinlaista hienostelun vastustamista. Ei muisti yllä.

Noita asioita tuli mieleeni, kun tyttäreni nimitti minun harrastavan ’tepaismia’ . Tarkoitti sitä että puhun sellaisia sanoja joita ei ole olemassakaan. Mutta kun on, esimerkiksi ohessa mainittu ”halehka”.

Käytetty kieli kehittyy ja monet murresanat, joita lapsena kuulin ovat unohtuneet, mutta myös uusia on tullut tilalle.


Terttu Jansson
25.12.2016


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *