Yksi nuoruuden seikkailuista – Pallas-Hetta vaellus

Olin muuttanut Helsinkiin 60-luvulla. Kaipasin kuitenkin luonnonhelmaan, koska vietin lapsuuteni Kainuussa keskellä luontoa.

Niinpä hakeuduin retkeilykerhoon, jossa tutustuin helsinkiläisiin nuoriin. Neljä meistä tytöistä päätti lähteä patikoimaan Lappiin. Sovimme, että seuraavan kesän elokuussa lähdemme, kohteena Pallas-Hetta vaellus.

Saimme paljon hyviä neuvoja kuinka toimia ja mitä kannattaa ottaa mukaan. Mitä rinkka saa painaa, mitä ruokaa ja lääkettä, minkälaista vaatetta kylmän varalle? Kirkasta viinaa jokaiselle pullollinen on neuvon mukaan paras lääke useampaan vaivaan.

Meistä neljästä kukaan ei vielä ollut käyttänyt moista lääkettä. Hirvitti tuollainen ehdotus, mutta teimme kuitenkin työtä käskettyä. Hyvä niin, varusteet olivat kunnossa ja ei kun matkaan.

Rovaniemeltä tärkeä varuste: Lapin leuku

Ensin kuljimme junalla Oulun kautta Rovaniemelle. Oletimme, että bussilla pääsisimme välittömästi jatkamaan matkaa, mutta ei se vain niin mennytkään. Bussi lähtisi vasta seuraavana päivänä. Pääsimme jokainen jonnekin yöksi, vaikka kaikki yösijat olivat varattuja.

Illalla kävimme ostoksilla sekä myös kirkossa, joka on näkemisen arvoinen. Tärkein ostos oli lapinleuku, eikä mikään pieni ollutkaan. Sen laitoimme vyöllemme ja olimme tyytyväisiä. Olipa niin turvallinen olo.

Seuraavana aamuna matka jatkui bussilla Pallakselle. Useita tunteja sai vain istua ja miettiä tulevaa koitosta. Pallaksella saimme huoneen hotellista, se oli luksusta. Nukuimme yön hyvin.

Aamulla varhain rinkat selkään ja taipaleelle. Olimme uteliaita siitä, mitä tuleman pitää. Ensimmäinen autiomaja sijaitsi noin 10:n kilometrin päässä. Päätimme yöpyä siellä. Siis jos edes jaksaisimme patikoida sinne saakka.

Kun vihdoin saavuimme majalle painavat rinkat selässä, se olikin tupaten täynnä toisia vaeltajia. Ei auttanut kuin pystyttää teltta. Siellä nukuimme kuin silakat tynnyrissä. Eipä ainakaan ollut kylmä.

Aamulla patikointi jatkui. Aurinko suosi kulkijoita, eikä itikat kiusanneet. Olihan elokuu ja niiden aika oli jo pääasiassa ohitse.

Oli nautinnollista kävellä polkua ja katsella kauas, kokea avaruus ympärillä. Hiljaisuus, johon kaupungissa ei ole mahdollisuutta. Seurana jäkäläiset rinteet, kurussa lorisevat tunturipurot, ihmisistä pitävät kuukkelit.

Paljon, paljon mielenkiintoista uutta meille ensikertalaisille. Tunsimme itsemme onnekkaiksi vaivoista huolimatta.

Ja vapaiksi, sillä jos emme jaksaneet tai viitsineet jatkaa matkaa, niin saatoimme aina pystyttää teltan ja jäädä huilailemaan.

Yöttömän yön ihme ja yllätys erämaatuvalla

Eräänä illansuuna Heli ja minä lähdimme käväisemään viereisen tunturin laella. Anneli ja Brita jäivät teltalle. Kävelimme ja kävelimme, eikä huippua vain tullut.
Kun vihdoin pääsimme sen laelle, oli jo keskiyö. Mistä sen olisi voinut tietää, kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Sitten se hävisi aivan äkkiä, mutta eipä aikaakaan, kun se taas ilmestyi paistamaan yhtä kirkkaana.

Tämä onkin yksi Lapin ihmeistä: yötön yö, ei tosin aivan, mutta melkein. Upeaa oli nähdä tämäkin.

Riemumme oli suuri, kun patikkamatkan jälkeen saavuimme tuvalle ja näimme sen vieressä virtaavan tunturipuron. Juoksimme iloisina loppumatkan, koska halusimme päästä uimaan tai ainakin peseytymään.

Kuinka ollakaan, majasta astui ulos kaksi saksalaista poikaa. Minä osasin jonkinverran saksaa, joten tarpeelliset smal talkit saatiin käytä. Fiksun ja kivan tuntuisia kavereita sinänsä, mutta aloimme miettiä miten saada heidät päiväksi pois majalta. Sillä: he eivät aikoneet jatkaa matkaansa vielä moneen päivään.

Kerroimme pojille, että sen tunturin takana, jonka suunnasta juuri tulimme, on hyvä marjapaikka. Sinne Fritsu ja Rudi, joiksi me heidät nimesimme, lähtivät innolla marjastamaan palaten vasta illalla.

Kulttuurieroja, mutta yö samalla lavitsalla saksalaispoikien kanssa

Saksalaiset levittivät ennen ruokailua pöydälle valkoisen liinan ja kattoivat ruokansa kauniisti tarjolle.

Kun tuli meidän vuoromme aterioida, löimme pöytään kokonaisen leivän ja tykötarpeita. Sitten kukin otti leukun vyöltään, veteli sillä leivästä siivuja ja ja voita sekä palvikinkkua päälle. Sitten vaan nautittiin antaumuksella herkullisista voileivistä. Pojat saivat käytännön esimerkin siitä, mitä kulttuuriero voi tarkoittaa.

Oli outoa mennä nukkumaan, kun aurinko paistoi yön tullen kirkkaasti hirsien isoista raoista. Mutta ei auttanut kuin pujahtaa makuupussiin ja oikaista itsensä lavitsalle.

Mökki ei ollut kovin suuri, niinpä lavitsakaan ei voinut olla järin leveä. Jotenkin siinä kuusi ihmistä vierekkäin pystyi pötköttämään. Minut laitettiin taas syötiksi, siis tyttörivin reunimmaiseksi toisen pojista viereen.

Kun yöllä heräsin, niin aurinko paistoi edelleen ja näin ruskeat, auki olevat silmät luvattoman lähellä omiani. Säikähdin, käännyin tungin itseäni kauemmas tyttöjen suuntaan. Ehkä kuitenkin sain vähän nukutuksi sinä yönä.

Aamuseremoniat sujuivat kuitenkin luontevasti. Lähtiessä kättä heilauttaen ”auf wiedersehen” ja sitten liukkaasti jatkamaan matkaa.

Vaellusreitin viimeinen tupa ja ’lääkkeiden hävitys’

Viimeinen autiotupa oli vaelluksemme päätepiste. Jo matkalla oli sovittu, että loput lääkkeet hävitetään siellä, eli siis kaikki viinat juodaan pois. Siksi, että seuraavaksi palaamme ihmisten ilmoille ja emme tarvitse enää ’lääkepulloja’.

Majassa ei onneksi ollut muita ihmisiä ja saatoimme riekkua vapaasti. Söimme jotain ja aloitimme lämmikkeen nauttimisen. Valoisana kesäpäivänä aika kului kuin huomaamatta ja tunnelma kohosi ’lääkeryyppyjen’ tahdissa.

Seurueen vanhimpana koin olevani vastuussa ja siksi seurasin nuorten hesalaisten käyttäytymistä. Yksi ei saanut enää housujaan takaisin paikoilleen huussissa käydessään. Minun ei auttanut muu kuin vetää ne hänelle jalkaan. Hauskanpidosta seurannut huono kunto parani parissa päivässä. Selvisimme, mutta moinen lääkekuuri kyllä vähän nolotti.

Seuraavaksi lähestyimme Hettaa, joka sijaitsee vaelluspolun päästä katsoen pienen järven takana. Sinne ei päässyt ilman venekuljetusta. Vilkuttelimme rannalla jonkin aikaa, kunnes vene saapui. Hetta on lappalaisten pieni keskus, joka oli nopeasti katsottu.

Värikäs paluumatka liftaten Hetasta Kautokeinon ja Pellon kautta Ouluun

Aloimme toteuttaa suunnitelmaa miten päästä liftaamalla takaisinpäin. Kävelimme rinkkojen kanssa illalla Kautokeinoon menevän tien varteen seisoskelemaan ja odottelemaan kyytiä.

Arvata saattaa miksi ne muutamat, jotka menosuuntaamme päin sattuivat ajamaan, eivät pysähtyneet vaan kiihdyttivät vauhtia. Kuka nyt neljän tytön laumaa kyytiin mielellään ottaisi.

Nyt oli keksittävä jokin keino. Niinpä kaksi meistä meni puskaan piiloon ja kaksi seisoi tien laidassa peukalo pystyssä.

Oli jo myöhä, kun vihdoin pysähtyi kuorma-auto ja vinkkasi kyytiin. Kuljettajan ilme ei paljoa värähtänyt, kun puskassa odottaneet syöksyivät esiin. Kaksi pääsi hyttiin ja kaksi lavalle, minä vanhimpana kuskin viereen.

Hän oli keski-iän ylittänyt ukkeli, joka ei vaikuttanut varsin sosiaaliselta tai ystävälliseltä. Hän joikasi koko matkan, jota kesti useita kymmeniä kilometrejä. Joikaaminen ei ole erityisen miellyttävää kuunneltavaa silloin, kun sitä kestää pitkän aikaa ja varsinkaan lähietäisyydeltä kuultuna.Avolavalla istujat palelivat, mutta selvisivät pahemmalta. Pääsimme kuin pääsimmekin yöksi Kautokeinoon, retkeilymajaan.

Lähdimme aamulla kierrokselle. Kylä vaikutti kiinnostavalta pikku paikalta. Tunnettu korutaiteilija esitteli meille korujaan ateljeessaan. Ulkona kulkiessa minulta kyseltiin, olinko mustalainen, kun olin niin päivettynyt tunturissa. Meistä oli hauskaa kuunnella moisia kommentteja.

Aikamme alkoi käydä vähiin. Siksi päätimme jakautua ja jatkaa seikkailua kaksittain. Teimme treffit Pelloon ja yllätykseksi pääsimmekin kaikki perille sinne yhtä aikaa.

Kun ehdimme retkeilymajalla illaksi, niin tanssit olivat silloin jo alkaneet. Veimme nopeasti rinkat huoneeseen ja sitten kiirehdimme tanssipaikalle. Tanssittajia riitti, mutta olivat ihmeissään, kun jokaisella oli Lapinleuku vyöllään. He kyselivät, emmekö uskalla tulla tansseihin ilman puukko-vyötä.

Aamulla jatkoimme liftaamalla Ouluun, jossa tiemme erosivat. Anneli ja Brita suuntasivat junalla kohti Helsinkiä, Heli ja minä lähdimme Kajaaniin tervehtimään vanhempiani.

Lopulta juna toi meidätkin takaisin Helsinkiin, mutta matkatunnelmat seurasivat meitä tyttöjä vuodesta toiseen.


Kaijaliisa Reunanen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *