Sevettijärveltä Nuorgamiin – ikimuistoinen vaellusmatka nuoruuden ajalta

Näistä Sevettijärven muistot heräsivät: Tasavallan presidentti vieraili Inarissa Saamen kansallispäivänä 2017. Sen kunniaksi televisiossa näytettiin upea ja vaikuttava Katja Gauriloffin palkittu elokuva, joka käsitteli kolttaa nimeltä Kaisa Gauriloff. Istuimme mieheni Eeron kanssa lumoutuneina katselemassa tätä hienoa ohjelmaa. Samalla mieleen nousi vahvoja nuoruuden muistoja vierailustamme kolttaperheen kodissa.

Poukkoileva linja-autokyyti tuntui hauskalta

Vaelsimme kerran kauan sitten Sevettijärveltä Nuorgamiin. Alkumatka oli tavanomainen. Seikkailu alkoi siitä, että jäimme pois Inariin menevästä linjurista Sevettijärven tien haarassa. Istuskelimme hiekkatien penkalla melkoisen tovin.

Tie Sevettijärvelle vaikutti kapealta ja mutkaiselta. Ympärillä maasto oli soista ja puut pieniä käkkärämäntyjä. Hiljaisuus tuntui pitkältä ja minusta tuntui, ettei linja-auto tule tänään ollenkaan. Eero rauhoitteli minua.

Linja-auto oli aika täynnä. Löysimme viereiset paikat vasta takaosasta, jossa istuimet kiersivät myös sivuttain. Valtasimme urhoollisesti pari sivupaikkaa ja laskimme reppumme lattialle. Bussi nytkähti reippaasti liikkeelle. Pidimme selkänojista kiinni, että pysyisimme istumassa.

Takapenkiltä ei voinut nähdä edessä olevaa tietä, joka tuntui mutkittelevan molempiin suuntiin ja poukkoilevan ylös ja alas. Ikkunoista näkyi, kuinka ohuet, harottavat männynlatvat heiluvat ja hyppelehtivät linja-auton tahtiin. Olimme täysin rentoja ja nautimme keinutuksesta nuoruuden innolla. Ilmeisesti kuski osasi asiansa, sillä ojassa ei käyty kertaakaan.

Patikointi alkaa – paikalliset ihmettelevät

Bussi pysähtyi joitakin kertoja, kun matkustajia tuli lisää tai lähti pois. Pidimme myös tauon Järvenpäässä, Inarinjärven pohjoispuolella. Siellä matkustajat voivat ostaa kahvia ja pullaa. Niinpä saimme istua jonkun perheen kammarissa kahvilla. Matka jatkui. Lopulta saavuimme perille. Olimme tulleet kolttien kylään, Sevettijärvelle.

Linja-auto pysähtyi paikallisen baarin lähelle. Siellä kylän Aslakit joivat kaljaa ja polttivat tupakkaa niin, että savun läpi näki huonosti, kuten niinä aikoina oli Suomessa tapana. Söimme ja joimme baarissa ja palasimme pian raittiiseen ulkoilmaan.

Paikalliset ihmiset katselivat meitä kuin ihmettä. Joku nuori nainen tuli juttelemaan. Kerroimme, että aiomme kävellä Nuorgamiin. Neitosen silmät laajenivat kauhistuksesta. Hänen oli vaikea käsittää, että joku tahtoi kävellä kymmeniä kilometrejä erämaassa.

Sevettijärven rannalla oli iso rakennus, koulu. Täytimme juomapullomme suoraan järvestä. Matkan jälkeen luin lehdestä, että paikallisten mielestä järvi on saastunut. Meidän retkeä tuo vesi ei pilannut. Vatsat voivat hyvin.

Sevettijärven kylä oli patikkamatkamme alku. Taivalta Nuorgamiin oli maantiekartan mukaan noin 80 kilometriä. Maastokarttaa meillä ei ollut. Vaeltaessa matkaa tulisi monta kertaa enemmän kuin kartan mukaan.

Erämaavaellus on kestävyys- ja taitolaji…

Alue oli metsäistä, joten siinä oli vaikea suunnistaa pelkkien karttojen ja kompassien avulla. Onneksi saimme kyläläisiltä kuulla, että merkitty polku alkaa läheltä. Kävelimme edestakaisin moneen kertaan polkua etsimässä. Lopulta se löytyi.

Vaelsimme polkua pitkin noin 50 minuuttia kerrallaan painavat kantamukset selässä. Sitten lepäsimme kymmenminuuttisen. Minulla oli korkea, raskas rinkka, joten minun piti taivaltaa etukumarassa. Eerolla oli pienempi satulareppu, jonka hän oli sullonut täyteen raskaita tarvikkeita. Olimme sitoneet remmeillä makuupussit kantamustemme päälle. Siellä ne saivat keikkua vapaasti viemättä tilaa repuista. Eerolla oli vielä telttakin mukanaan. Hänen taakkansa oli paljon painavampi kuin minun.

Olimme ostaneet etelästä hyttyshatut, jotka häiritsivät näkyvyyttä. Emme pitäneet niitä päässämme silloin kun kävelimme. Vaelluksen aikana itikat eivät päässeet ihoon kiinni, mutta seurasivat meitä sankkoina parvina. Eero oli olennaisesti suositumpi kuin minä, koska hän hikoilee runsaasti. Hänen sääskiparvensa oli monta kertaa suurempi kuin minun.

Tauon alussa vetäisin hyttyshatun koko pääni yli suojaaman kasvojani sääskiltä. Pujottelin rinkan pois selästä ja laskin sen maahan. Sitten istahdin mättäälle levähtämään. Eero oli jo toisella mättäällä hassu verkkohattu silmillään. Sääskiä oli mustanaan hyttysverkon takana joka puolella. Ne tunkeutuivat kasvojen lähelle ja vähän pelottivat minua. Ininä kuului lujaa kuin kosken pauhu.

Kymmenminuuttinen kului nopeasti. Asetin rinkan pystyyn maahan ja istuin mahdollisimman lähelle sen eteen. Pujotin molemmat käteni kantoremmien sisälle. Vedin vartaloani eteenpäin ja sain rinkan nousemaan ylös maasta ja painautumaan tiiviisti selkääni vasten. Käännyin polvilleni ja työnsin itseäni ylöspäin kädet ja jalat apuna. Pääsin seisomaan. Asetin pehmukkeet olkapäille remmien alle. Olin valmiina jatkamaan matkaa.

Mäkäräisten hyökkäys

Eero valitteli jalkojaan. Hänellä oli jalassaan farkut, joiden lahkeet levenivät alhaalta 1970-luvun tyyliin. Olin joutunut lyhentämään niitä. Nyt ne vaikuttivat jopa liian lyhyiltä pesussa kutistumisen vuoksi. Eero veti lahkeita ylös. Huomasimme, että mäkäräiset olivat syöneet molemmat jalat täyteen mustia kuoppia ylös polviin asti.

Minun jalkani säästyivät mäkäräisiltä. Kuitenkin olin pukenut sellaisen paidan päälleni, jonka helmat olivat sivuilta lyhyemmät kuin muualta. Paidan sivut nousivat vähitellen vyön yläpuolelle. Niinpä sain molemmille puolille vyötäröäni mahtavat mäkäränarvet, joka haalistumiseen meni puolisen vuotta.

Vaeltaessa oli niin kuuma, että juttelimme huvin vuoksi porkkanan viljelystä. Tosin kasvullisuus oli kituliasta, joten varmasti tiesimme puhuvamme potaskaa. Repun kantaminen auringon paisteessa oli hikistä hommaa kuin etelässä. Meillä kummallakin oli vesipullo sopivasti käden ulottuvilla. Kulautimme niistä usein pieniä määriä nestettä hikoamisen vastapainoksi.

Hyvin pian muutimme aikatauluamme. Vaelsimme yleensä öisin ja nukuimme kuumimman kesäisen aamupäivän. Yöllä oli sopivan viileää kulkea kesäyön himmeässä auringonvalossa.

Pystytimme teltan vasta aamuyöllä. Nukuimme teltassa kylmimmän ja pimeimmän ajan. Aamulla aurinko lämmitti mukavasti. Kun teltta muuttui pätsiksi, keitimme kahvit ja söimme. Keskipäivällä ei ollut itikoita.

Noin seitsemän maissa illalla koko sääskien soittokunta heräsi lehtien alta ja aloitti äänialan harjoitukset. Viimeistään kahdeksalta pörinä oli täysimääräistä. Silloin viimeistään olimme olleet jo kauan liikkeellä.

Kolttaperheen kodissa

Ylitimme monta jokea. Arvailimme, onkohan tämä jo Näätämöjoki, jonka lohia koltat pyydystävät elääkseen. Lisäksi heillä on poronhoitoa. Pääsimme kuitenkin jokien yli helposti.

Metsäisessä maastossa kiemurteli polku, jota seurasimme. Edessä näkyi pieni harmaa hirsimökki. Kiersimme mökin toiselle puolelle, jossa oli ovi. Ulkona riisuimme reput maahan, nousimme muutaman portaan ja koputimme ovea. Sisällä oli hämärää. Tupa oli pieni. Perheessä oli mies ja vaimo sekä kaksi tytärtä, jotka olivat varhaisessa teini-iässä.

Tuvan seinustalla oli leveä sänky, jonka päällä tyttöset keskustelivat iloisesti koltaksi. Vain perheen isä puhui kanssamme. En tiedä, osasivatko muut perheenjäsenet suomea vai eivät.

Tuvassa oli yksi ikkuna. Seinät olivat harmaata hirttä. Sängyn vastapäisellä seinustalla oli puuhella. Huoneessa oli myös pöytä ja penkit.

Kolttaisä kertoi, että aikaisemmat vaeltajat olivat tulleet vaatimaan, että heidät pitää soutaa Näätämöjoen yli. Kun isäntä oli soutanut vieraat joen yli, niin matkalaiset olivat mennet menojaan maksamatta mitään. Koltan kertomus tuntui tosi pahalta. Pyysimme apua ja lupasimme maksaa kohtuullisen summan.

Tuntui suurenmoiselta päästä soutuveneen kyytiin joelle. Isäntä souti paljain päin. Hyttyset laskeutuivat hänen kasvoilleen, muitta hän ei yleensä hätistellyt niitä pois. Me lantalaiset istuimme hyttyshatut päässä.

Näätämöjoki oli suuri ja vuolas. Ainoa tapa päästä yli oli vene. Korvasimme mielellämme isännälle tämän vaivat. Ilman veneretkeä emme olisi päässeet jatkamaan matkaa Nuorgamiin.

Vierailumme kolttaperheessä oli lyhyt, mutta sen muisto on pitkä. Miksi emme viipyneet vähän kauemmin ja kyselleet heidän elämästään? Kolttamies palasi veneellä kotiinsa ja me vaelsimme pohjoiseen päin. Kolttien elämäntapa synnytti meissä nöyrää kiinnostusta.

Reitti Näätämöjoelta Norjan kautta Pulmankijärvelle alkaa

Polku oli hyvin merkitty vielä Näätämöjoen pohjoispuolellakin. Kävelimme noin 10 kilometriä yössä reppuja kantaen. Varmaan matka oli käytännössä pitempi mutkittelun takia. Yhden yön matkaan meni noin 8 tuntia.

Keittelimme nuotiolla pussikeitot ja kahvit. Aamuyöllä leiriydyimme. Nukuimme kunnes kuumuus herätti. Söimme ja lepäilimme.

Yöt olivat valoisia, tai oikeastaan hämäriä. Koko ajan näki, mihin ollaan menossa. Alueella oli soita ja metsikköä.

Lopulta näimme yhdessä koivussa tyhjän maalipurkin riippumassa oksassa ylösalaisin. Polku loppui siihen. Puut jäivät taakse ja olimme tulleet tundra-alueelle.

Vaelsimme aukeaa mäkimaastoa ja löysimme rajapyykin. Norja oli toisella puolella, ei Venäjä. Niinpä teimme useita pikavisiittejä Norjaan juoksemalla rajapyykin ympäri. Kuviakin näpsittiin.

Loppumatka valtakunnan rajaa pitkin oli hyvin kumpuilevaa. Alhaalla oli soista, joten emme voineet leiriytyä. Vaelsimme mäkeä ylös leiripaikan toivossa. Mäen päällä oli aina uusi suo, joten emme voineet alkaa pystyttämään telttaa kiukkuisten, suurten hyttysparvien takia.

Loputonta suota ja armottomat itikat

Erään suon laidalla päätin vaihtaa lenkkarit kumisaappaisiin. Otin esiin puhtaat sukat ja syylärit, jotka suojaisivat jalkojani kumisaappaissa. Tosin sääskien ininä oli pahaenteistä kosteuden ja pienen sateentihrustuksen vuoksi. Olin kuitenkin optimistinen.

Maa oli märkää suota, joten jouduin vaihtamaan jalkineita seisaallani. Kun yksi jalka oli paljas, itikat hyökkäsivät armotta ja jouduin tuntemaan, kuinka herkkä iho minulla on jopa jalkapohjassa. Itikat pistivät säälittä. Yritin olla nopea, mutta tuntui kuin olisin ollut hidastetussa elokuvassa sääskien syötävänä. Vedin vain sukan ja saappaan jalkaan, mutta jätin syylärin pois, koska sen pukeminen oli hidasta. Toisen jalan suhteen toimin samoin.

Ajattelin vaihtaa kumpparit lenkkareiksi, kunhan tämä suo on ylitetty. Uusi suo ilmestyi heti toisen tilalle lähes Pulmankijärvelle saakka. Niinpä syylärien puuttumisen takia jalat hiertyivät ja hikosivat. Kun maasto aikanaan muuttui kuivemmaksi, niin olin liian voipunut laittamaan lenkkareita jalkaan.

Matkan jatkuessa pääsimme isolle suolle, jossa oli valtaisia mättäitä täynnä punaisia suomuuraimia. Ne olivat suuria ja herkullisen näköisiä. Valitettavasti ne olivat kovia, raakoja lakkoja eli hilloja. Panin yhden suuhuni. Se ei maistunut miltään. Oli haikeaa jättää marjat silleen.

Vesi loppuu ennen määränpäätä, kantapää tohjona

Soinen alue tarkoitti sitä, että kaikki lammet olivat niljakkaan kasvillisuuden peitossa. Emme voineet ottaa niistä juomavettä.

Eerolle tuli krooninen jano. Hänen pullonsa tyhjeni nopeasti. Annoin hänelle omani, koska minua ei janottanut. Veden puute pakotti meidät vaeltamaan Pulmankijärvelle saakka. Kävelimme yöpymättä 25 kilometriä. Se oli pisin vaellustaival, jonka teimme yhteenmenoon!

Pulmankijärvi avautui eteemme syvänsinisenä ja selkeänä ilman saaria. Molemmat sivut olivat näkyvillä, mutta horisontti pohjoiseen ulottui rannattomana Norjan puolelle. Veden pinnalta pohjaan on syvimmältä kohdalta matkaa yli sata metriä. Järven vesi on kristallinkirkasta ja jääkylmää.
Liian pitkä kävelymatka kumisaappaissa ja painava rinkka selässä rasittivat minua niin, että sain oikean kantapääni tosi kipeäksi. Tuntui kuin kantapäähän olisi iskeytynyt nupinaula väärinpäin.

Nyhdin kiireesti saappaat pois ja riensin rannan isoille kiville veden ääreen. Uskoin viileän veden virkistävän nuutuneita jalkojani. Jäinen vesi kuitenkin pahensi kantapään kipua. Jouduin varomaan astumasta oikealla kantapäällä koko loppupäivän ja kauemminkin.

Tietyömaata ja pussikeittoa

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa. Lähistöllä asui perhe harjakattoisessa puutalossa. Talon emäntä tuli juttelemaan ja tarjoutui soutamaan meidät muutaman kilometrin päähän uuden, tekeillä olevan tien alkuun. Hän oli soutanut kolme poikaa sinne edellisenä päivänä. Päätimme kävellä, vaikka nainen varotti tosi hankalasta maastosta.

Tienoo olikin risukkoista ja vaikeakulkuista, kuten olimme kuulleet. Tuntien vaelluksen jälkeen pääsimme uuden tien alkuun. Pystytimme teltan lähistölle ja naureskelimme, että kuski tulee aamulla viideltä tekemään töitä maansiirtokoneella. Sehän oli jo valmiina tien päässä.

Meidän oli ihan turha vitsailla, sillä kuski tuli aamuviideltä jurraamaan telttamme liepeille. Kääntelimme kylkeä ja yritimme epätoivoisesti nukkua. Pysyttelimme sitkeästi makuupusseissamme, kunnes oli aika nousta.
Kaikki säilykkeet ja perunat oli jo syöty, joten tällä kertaa superlounaaksi oli tarjolla pussikeittoa. Loppumatkaksi oli luvassa pussikeittoa, pussikeittoa ja vaihteeksi pussikeittoa.

Oman syöntimme jälkeen huomasimme, että kuski lopetti työt ja meni istumaan järven rannalle. Tasan tunnin päästä hän jatkoi tien tekoa. Lapissa ei lorvita. Tie edistyi eikä maansiirtokoneen ääni enää pahemmin häirinnyt.

Hillanvartija sekä hellyttävät lammasemot ja karitsat

Olimme juuri pakkaamassa reppujamme, kun saimme vieraan. Hän oli mies Pulmankijärven vastarannalta. Hänen harmaa mökkinsä näkyi vastakkaiselta jyrkänteeltä. Yhtäkkiä mies seisoi edessämme ja alkoi tivata, onko meillä hilloja. Utsjoella vain kunnan asukkaat saivat poimia niitä. Vakuuttelimme, että hilloja ei ole. Emme ole varkaita. Pitkän keskustelun jälkeen mies kai uskoi meitä ja meni menojansa.

Me aloimme tallustella reput selässä pitkin uutta hiekkatietä Nuorgamiin. Oli kuuma iltapäivä ja taakat painoivat. Käveleminen ei olisi enää huvittanut, mutta pakko oli. Matkaa joudutti toive, että ehtisimme paikalliseen baariin syömään ennen kuin se sulkeutuu.

Ilta alkoi jo joutua. Olimme jossain aika korkealla. Kaukaa kuului karjankellon ääniä. Tielle ilmestyi valtava lauma kiharaturkkisia lampaita, joista muutamilla oli kilikello kaulassa. Pohjoisesta, Nuorgamin suunnasta lähestyi lauma karitsoita.

Laumat lähestyivät toisiaan. Kun ne olivat melko lähellä toisiaan, tapahtui ihme: lammasemo alkoi juosta karitsalaumaa kohti ja karitsa juoksi emoaan vastaan. Pian joku toinenkin emo tunnisti karitsansa ja karitsa emonsa. Nekin juoksivat toistensa luo. Nämä kohtaamiset jatkuivat kauan. Katselimme niitä liikuttuneina. Mikä riemu!

Paras poronkäristys ja viimeisen illan hyytävä kylmyys

Nälkä kurni suolia. Laskeuduimme alas kylälle ja toivoimme hartaasti muuta kuin pussikeittoa. Kaukaa näkyi, että tien vieressä oli rakennus, joka voisi olla baari. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Kello oli yhdeksän illalla. Vedimme oven auki. Naamalle osui hämäryys ja paksu tupakansavu. Baari oli täynnä asiakkaita, paikallisia miehiä.

Tilasimme poronkäristystä. Lautasella oli korkea vuori perunamuusia, keskellä laakso täynnä poronkäristystä. Jossain oli myös kasa puolukkahilloa. Annos oli mahtavan kokoinen. Tämä poronkäristys on parasta, mitä olen koskaan saanut!

Linja-auto etelään lähtisi neljältä seuraavana aamuna. Emme uskaltaneet pystyttää telttaa ja mennä nukkumaan. Meillä ei ollut herätyskelloa, joten oli pakko pysyä hereillä bussin tuloon asti.

Kiipesimme rinteeseen, josta näki Tenojoen kiemurtelevan hiekkapohjaisena ja vuolaana. Vastarannan tunturit olivat Norjan puolella. Kesäyön aurinko oli piiloutunut niiden taakse ja pilkisteli kahden tunturin välistä.

Koska oli aamuyö, toivoimme auringon kiipeävän ylemmäs ja näkyvän paremmin. Kuitenkin auringon lämpö nostatti tunturien kosteutta pilveksi, joka vain laajeni ja esti kaiken päivänpaisteen. Pilvi oli muodoltaan kuin talon piipusta nouseva leveä vaalea savukiehkura. Ilma pysyi hyytävän kylmänä ja kosteana koko yön. Tenojoesta nousi vesihöyrypatsaita.

Yritimme lämmittää vettä kattilassa pienen retkikeittimen avulla. Kaasulietemme oli liian heikko, että vesi olisi lämmennyt kosteassa ja kylmässä ilmanalassa. Vesi ei kiehunut ollenkaan. Latkimme haaleaa murukahvia. Puin päälleni kaikki mahdolliset vaatteet ja juoksin rinnettä ylös ja alas. Minua paleli joka tapauksessa. Eero on lämminverisempi, joten hänellä ei ollut kylmä. Neljältä pääsimme bussiin. Minua paleli vielä sielläkin. Lämpö palautui monen tunnin päästä.

Lapissa voi kylmettyä perusteellisesti väsymyksen ja kosteuden takia. Vaeltajat eivät helposti muuten sairastu, koska toisista ihmisistä ei saa tartuntoja.

Kun lämpö palautuu, niin muistaa vain ihanat maisemat ja ihmiset, hellyttävät lammasemot ja karitsat, poronkäristyksen ja kolttaperheen lämminhenkisen kodin.


Maija Polus


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *