Se päivä muutti elämäni

Tuo mies saapui eteeni ensi kerran naamio kasvoillaan. Olihan jouluaatto. Koolla oli paljon sukulaisia. Ilta oli iloinen ja siitä jäi hyvä mieli.

Tuo joulupukki tuli tutuksi vuosien varrella, tavallinen keski-ikäinen suomalainen mies. Tukka oli lyhyeksi leikattu, naama iloisesti virneellä. Posket olivat röpelöiset, niska matala. Hänen kanssaan oli helppo jutella.

Tästä miehestä tuli äidille suuri apu,sillä hän auttoi talon töissä. Jopa navettatyöt sujuivat tältä uudelta isältä. Navettatyöt olivat olleet naisten töitä tähän mennessä. Talon pojat tulivat myllyä käyttämään, kun piti saada lehmille jauhoja. Traktorityöt ja muut kone hommat olivat miesten töitä.

Lehmien lypsäminen oli äidin urakka joka aamu ja joka ilta. Navetta oli minulle rakas paikka monella tapaa. Usein tyhjensin vasikoiden karsinat. Sikojen karsinan tyhjentämisestä en välittänyt, sillä siitä lähti inhottava löyhkä.

Vuosien ajan tehtävänäni oli tyhjentää lantakouru, joka päivä koulun jälkeen. Samalla annoin lehmille heinät ja säilörehun annostelin pimeästä rehusäiliöstä. Puolitoista talikollista kullekin. Hevoselle heitin heinää sylillisen vain kaukaa, sillä se oli nälissään ja hirnui. Minua pelotti hirnuminen ja äkkiä viskasin heinät hevosen eteen.

Vahinko vain, että heinät osuivat eläimen päähän ja samalla tipahtivat lattialle sen ulottumattomiin. Hevonen nosti jalkansa edessä olevaan kaukaloon ja näytti pääsevän irti. Minun piti livahtaa ison pään ohi nopeasti, sillä luulin, että se pääsee luokseni. Kai äiti illalla lypsäessään antaisi sillekin ruokaa.

Ukkosilmalla en uskaltanut olla navetassa, sillä talo sijaitsi aukealla mäellä. Mustat pilvet nousivat metsän takaa. Ilmassa oli sähköinen tuntemus ja ukkosen tulon aisti jo hyvissä ajoin, silloin navetalle piti mennä ajoissa.

En mennyt, jos alkoi jyristä. Pelkäsin, koska mieleeni on painunut äidin pelästynyt ilme, kun hän kiisi navetalta sisälle, heitti vavisten navetta takin nurkkaan ja selitti, miten ukkonen oli iskenyt lypsykoneeseen. Kaksi lehmää oli kaatunut saman tien. Onneksi ei käynyt pahemmin, mutta sen jälkeen olen jännittänyt tuollaisia ilmavoimia.

Navetassa minua kiehtoi lypsykoneen tasainen tykytys ja lehmien rauhallinen märehtiminen. Siellä oli myös sopivan hämärää ja rauhallista. Lypsäminen. Jonkun lehmän lypsämiseen meni vain jokunen minuutti. Toinen vei kauemmin. Nuppu, ruskea, valkotäpläinen eläin, vaati yli kymmenen minuuttia.

Lypsykoneen käydessä harjasin lehmän selkää. Lehmät ääntelivät tyytyväisenä. Lehmiä oli toisessa rivissä kuusi ja toisessa neljä. Välillä joku lehmistä oli ummessa, eikä sitä tarvinnut lypsää.

Vasikoille piti muistaa antaa jauhoja ja heiniä. Ja tietysti rapsuttaa selästä. Ne halusivat nuolla niitä silittävää kättä. Lehmän kieli on karhea, eikä yläleuassa ole hampaita. Jonkun lehmän sarvet olivat isot ja terävät. Niitä pelkäsin. Mutta en muulloin kuin kesällä ottaessani lehmät ulkoa sisälle ja laittaessani kytkyet niille kaulaan.

Silloin pelotti, kun piti laittaa kädet kaulan ympärille ja lehmä saattoi puskea päällään kärpäsiä pois. Eihän lehmä muuten ilkeä ollut. Kun oli jauhoa edessä, niin ne pysyttelivät paikoillaan.

Kesällä lypsämisen teki vaikeaksi utareissa olevat haavat. Pellot oli piikkilangalla eristetty, mutta lehmät karkasivat joskus aidan läpi ja saivat haavoja. Oli olemassa rauta, joka esti potkimisen. Mutta jos haava oli syvä, niin silloin lehmä ei kestänyt paikallaan. Silti pidin navettatyöstä.

Olin äidin apuna nuoresta tytöstä alkaen. Välillä hoidin lehmät, kun äidin piti päästä esimerkiksi tanssimaan. Isän eläessä äiti ei tansseissa käynyt.

Mutta nuori leski alkoi kukoistaa suruajan mentyä ohi. Leski oli synnyttänyt kymmenen lasta. Osa oli jo aikuisia, mutta kotona oli vielä hoidettavia. Tansseista löytyi kerran kotiin tuotavaksi mukavan tuntuinen mies, Rami, johon aloimme tutustua.

Jokunen vuosi meni oikein hyvin. Rami oli näppärä maanviljelystöissä. Navetan hän remontoi uuteen malliin, jolloin sinne saatiin tilaa useammalle lehmälle. Talossa hän teki remonttia, joten kamarit saivat uudet lattiat.

Talossa puhalsi siis uudet raikkaat tuulet. Lapset kasvoivat ja isommat muuttivat kaupunkiin. Minäkin olin lähtenyt ja asuin jo Keravalla. Mutta vierailin sinä jouluna lapsuuden kodissani.

Jo edellisenä kesänä äidillä ja Ramilla alkoivat olla viileämmät välit. Äiti halusi Ramin muuttavan pois. Ei hän lähtenyt. Oli asunut meillä jo seitsemän vuotta. Oli osa perhettä. Osallistui talon töihin. Mutta ei sinä kesänä. Katsoi vain pihalta pellolle, jossa teimme töitä. Tuli siihen pihan hiekkapenkalle istuskelemaan.

Samana viikonloppuna serkkuni tuli perheensä kanssa meille kesänviettoon. Silloin äiti sopi riitansa ja Rami sai olla taas vieraiden joukossa. Niin elämä palasi raiteilleen.

Syksyllä riitoja oli taas enemmän. Mutta ei Rami halunnut muuttaa pois. Syksyn kuluessa tilanne paheni ja joulusta tuli ikävä. Ei enää sellaista iloa ja hilpeyttä mitä oli ollut vuosia sitten. Rami osoitti mieltään ja kiukutteli. Ei tullut meidän kanssamme joulupöytään. Pysytteli kellarissa itsekseen.

Tapaninpäivänä Rami oli myymäläautolla inventaariota tekemässä. Kotona äiti ja Rami katsoivat televisiota, mutta myöhään illalla mies otti kaksi pyssyä. Lähti niiden kanssa veljeni luo yläkertaan.

Veli oli jo nukkumassa. Kun veljeni huomasi pyssyt Ramin kädessä, hän otti isomman pyssyn päästä kiinni, käänsi sen piippua ja sanoi, ”Ei tartte, kyllä mä lähden vähemmälläkin.” Rami oli asettamassa toista pyssyä tuolille samaan aikaan. Veljeni harppasi alakertaan, mies tuli perässä. Veli pääsi tupaan. Rami ampui tuvan oven läpi ensimmäisen laukauksen. Äiti säikähti. Molemmat kiisivät hurjaa vauhtia naapuriin pakoon, jonne oli kolmensadan metrin matka.

Siellä he vasta lepäsivät. Kun he katsoivat kotiimme, paljastui järkyttävä näky: Navettamme oli tulessa. Mies oli sytyttänyt tallin heinäkasan tuleen. Ampunut itseään suuhun ja makasi tallin takana tuskissaan lumipenkassa. Miehelle piti tilata ambulanssi.

Palokunta ei ehtinyt pelastaa lehmiä. 16 lehmää kuoli savuun ja kuumuuteen. Vain nuorta karjaa entisestä hevostallista saatiin ulos pakkaseen. Ne piti laittaa teurastamolle, kun ei ollut enää navettaa.

Jotain kuoli minun sisälläni. Lapsuudenkotini navetta meni tulena ilmaan. Usein kaipasin hetkiä Nupun, Loimun ja muiden lehmien kanssa. Tallissa oli leikitty piilosta. Navetan vintillä oli lapsuuteni kaupat, myyntiartikkeleina tyhjät sokeripussit ja sen sellaiset. Kauppaa järjestellessä kului useita päiviä.

Köysikeinu oli navetan vintillä, kun siellä ei ollut heiniä. Tallissa oli puimakone, jonka kulmaan pikkuveljeni on lyönyt päänsä. Juoksivat hippaa siskoni kanssa, ja pienempi aukaisi silmäkulmansa. Puimakoneen sivulla olen tyttösenä vaihtanut säkkejä. Oli silloin työtä ja puimisen ryskettä.

Nyt nuo kaikki oli poissa. Jäljellä oli ikävästi savuava rauniokasa. Paikka oli siistitty kaivamalla palaneen navetan viereen iso kuoppa, johon päättyi rakkaiden lehmien matka. Savua tuli monta päivää. Jäljelle jäänyt piipunraunio oli lohduton näky keskellä valkoista hankea. Talvipäivä oli aurinkoinen. Lumi kimalsi aukealla pellolla.

Mitä paloi äidin sisällä? Sammui ainakin rakkaus. Mies, johon luotti, teki ilkeän tempun. Vakuutukset eivät kattaneet vahinkoja, uutta navettaa ei voinut tehdä.

Äitini tuli emännäksi taloon 16 -vuotiaana, siitä lähtien hän oli tehnyt talon töitä. Aina oli ollut talossa lehmiä.

Pellot eivät elättäisi. Ja mies, vielä vankilassa ollessaan halusi jatkaa suhdetta. Kirjoitti kirjeen, kuinka paljon äitiä rakasti. Äidin tuskaa oli paha katsella. Onneksi lastenlasten pienet iloiset lapsen silmät ja äänet kaikuivat tuvassa. Kertoi elämän jatkuvan.

Minulle lapsuudenkotini oli nyt erilainen. En voinut enää käydä siellä kuten ennen. Sydäntäni riipaisi joka kerta vuosien ajan siellä käydessäni. Tuo Tapaninpäivä muutti elämäni. Navetan lattiabetonista tuli kesäiltojen grillauspaikka, entinen oli mennyt.

Silti, kaipaan yhä vanhaa navetan tunnelmaa, jota en voi enää koskaan saavuttaa.


Lilja Puro


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *