TALOT JA TARINAT – lapsuuteni kotikylä

Maisema, linnut, leikit ja iltalypsy

Kotikyläni sijaitsee itäisellä Uudellamaalla ja sen keskellä on korkea kallio. Kallion, tai paremminkin vuoren, koillisreuna on äkkijyrkkää seinämää. Kaakon suuntaan maasto laskee loivana, ensin metsäisenä muuttuen sitten pienten peltotilkkujen ja mökkien täplittämäksi mäkitupalais -asutukseksi.

Yksi mökeistä oli minun synnyinkotini. Vieläkin alempana aukeavat saviset pellot, joissa lainehti kesäisin teräinen vilja.

Ja kaikkein alimpana lainehti joki – tai lainehti keväisin, kun tulvavedet tällä kohtaa paisuttivat joen järveksi. Kuovin huuto peitti keväisin varisten raakunnan ja pikkulintujen viserryksen alleen.

Myös me lapset pidimme omaa konserttiamme. Pojat pitivät, sillä tytöt eivät osanneet vislata. Naapurin pojat,veljeni, tai minä aloitimme viheltämisen matkimalla talitiaisen laulua, ”fifi foo fifi foo fiii.

Vihellys oli haaste ja siihen piti vasta. Ja yleensä vihellys jatkui pitkäänkin. Se loi salaperäisen ja jännittävän tunnelman. Sellaisen kuin intiaanikirjoissa on.

Ja siitä sitten alettiin tuumia, että mitähän tehtäis ja aina jotain keksittiin. Leikeissä olivat tytötkin mukana ja leikkejä oli monia. Oltiin karttusta, oltiin mustaamiestä, tupapaloa ja vaarinhousua sekä montaa muuta.

Sydänkesällä iltalypsyn aikaan lehmien ammunta täytti ilman. Myös maitotonkkien kolahtelu kuului asiaan. Se syntyi siitä, kun kun isännät ja emännät lähtivät lypsylle kuljettaen maitotonkkia ja ämpäreitä käsikärryillä sinne, missä lehmät kulloinkin olivat laitumella.

Mies ja hevonen käyttövoimana

Suurin osa tai ainakin vaurain osa kylän tavallisista ihmisistä sai elantonsa maanviljelystä. Hyvin ne pärjäsivät, vaikka tilat olivat pieniä. Mitähän lie ollut, kymmenisen hehtaaria useimmilla.

Mutta pienet olivat viljelijän kustannuksetkin. Koneet olivat keveitä ja halpoja, kärryt, reet ja monet vehkeet suorastaan kotitekoisia. Käyttövoimana oli miehen ja hevosen lihasvoima, ja kumpikin sai polttoaineensa pellosta.

Alkoi siihen aikaan jo traktoreitakin olla. Ensin pikkuvalmetti, jota piikkilangan kiristäjäksi haukuttiin, ja sitten kumipyörävalmetti. Traktori on tosin väkevä myllertäjä pellolla hevoseen verrattuna, mutta on siinä vikansakin.

Traktori on kallis hankkia, ja kun se aikanaan hajoaa, pitää taas ostaa uusi. Toisin on hevosen laita. Hevoset lisääntyvät ihan itseksiään ja ilmaiseksi.

Lasten työt kotona ja koulussa

Meidän poikien työnä oli kesäisin onkiminen, tai eihän se työtä ollut vaan intohimo, niin että piti äidin joskus vähän toppuutella meidän joen rannassa ravaamista.

Oli siitä jotain hyötyäkin ja ruuan lisää, vakkei työtä ollutkaan, kun saatiin joskus ongittua soppakalat tai peräti paistinpannulle kelpaava vonkale.

Mutta oikeaakin työtäkin tehtiin. Kitkettiin kasvimaata, hakattiin halkoja, kannettiin vettä ja kevätkesän voimainkoetus oli halkojen kärrääminen liiteriin.

Metsästä kerättiin oksia ja muuta pienpuuta polttopuuksi kesän tarpeiksi. Osin tähän oli lupa, mutta osin kerättiin luvatta. ”Käytiin sepän mettässä” kuten sanonta kuului.

Käytiin me varkaissakin, hernevarkaissa ja naurisvarkaissa, mutta omenavarkaissa ei käyty. Ei herneiden ja nauriiden ottamista varkautena pidetty, mutta omenapuut olivat ihmisten pihoissa. Siinä oli raja. Ei sitä kukaan ollut opettanut, se vain oli selvä muutenkin.

Myös koulussa oppilaat osallistuivat työhön kukin vuorollaan. Kannettiin vettä lähitalon kaivosta koulun keittiöön, puita kannettiin käsimutkassa liiteristä luokkahuoneiden ja keittiön puulaatikoihin.

Maanantaisin oli keittiövuorossa olevilla oppilailla perunankuorinta talkoot, koska tiistaina oli ruokana perunasoppaa. Eivät nämä työt vastenmielisiä olleet. Siihen aikaan oli selviö, että lapset tekevät osansa.

Urheilukisat, verkon kudonta ja rapuhaavien teko

Mitään ohjattua urheilutoimintaa ei kylällä ollut. Kerran kesässä oli kuitenkin urheilukilpailut. Sadan metrin kilpailu juostiin maantiellä, ja seurantalon pihalla oli kuularinki, tai ei se mikään oikea rinki ollut. Maahan oli vain tapitettu parrunpätkä. Sen takaa piti työntää itse valitsemallaan tyylillä.

Mutta spontaania urheiluharrastusta oli aina toisinaan, kun jostain innostuttiin. Taisi olla olympiakesä 52, kun tehtiin keihäskin.

Mentiin heittämään sitä Matin niitylle, mutta Matti tuli ajamaan meitä pois, ”kun heinät tallaantuu”. Silloin me pojat juostiin. Oli urheilua urheilun päälle.

Tekemistä meillä riitti, vaikkei kukaan ollut sitä järjestämässä ja ohjaamassa. Kerran yksi naapurin poika oli löytänyt jostain lehdestä verkon kudontaohjeen, ja mehän ruvettiin kutomaan verkkoa.

Saatiin valmiiksi ehkä neljä metriä pitkä ja puoli metriä leveä verkko, mutta mitä sillä tehtäisiin? Sattui niin mukavasti, että saatiin eräältä naapurin ukolta vanhan rysän peräpää. Sen etupää oli kai jo lahonnut. Ja saatiin se ihan ilmaiseksi ”kenkiksi” ”kunhan pois viette” puheella.

Laitettiin siitä verkosta tynkärysään pitkä aita, ja vietiin pyydys jokeen. Vesillä liikkumista varten meillä oli männynlatvuksista kyhätty lautta.

Seuraavana päivänä käytiin pyydys kokemassa. Rysään oli mennyt suuri hauki. Kun rysän perää oltiin nostamassa lautalle, hauki potkaisi voimakkaasti. Silloin rysä repesi ja saalis karkasi omaan elementtiinsä.

Totesimme, että tämä toinenkin pää rysästä oli laho. Mutta omakutomamme verkko meillä vielä oli. Mitä sillä tehtäisiin? Tehdään rapuhaaveja. Niin tehtiinkin.
Leikkasimme verkon paloiksi, ja pujotimme rautalangasta kehän verkon ympäri, sitten kiinnitimme siimat ja kohon, ja meillähän oli nätti nippu hyviä rapuhaaveja.

Salaravustusta

Koska lähin rapujärvi oli naapurikunnan alueella, meidän piti tulkita kalastuslakia joustavasti ja mennä järvelle salaa. Hyvissä ajoin ennen järvenrantaa piilotimme polkupyörät metsään, jonka jälkeen hiippailimme metsiä pitkin rantaan. Ilta oli hämärtymässä ja paras ravustuksen hetki käsillä.

Kuumeisella kiihkolla kiinnitimme särjen palat syöteiksi haaveihin, joita aloimme laskea pyydyksiä järven. Hetken odotettuamme aloimme kokea haaveja ja saalista tuli. Moneen kertaan koimme ja laskimme haavit, välillä muutimme paikkoja.

Yö alkoi jo pimetä ja olimme kokemassa haaveja viimeistä kertaa. Silloin näin erään haavin merkkikapulan kimpussa suuren ravun. Vaaleaksi vuoltu kapula oli aivan vesirajassa, ja sitä rapu tavoitteli, luuli kai sen jotain syötävää olevan.

Otin käteeni risun, ja härnäsin sillä rapua, jolloin se kiinnitti huomionsa risuun. Toisen käteni hivutin ravun taakse ja nappasin sitä niskasta kiinni. Sain ravun saaliiksi ja rapu sai minut, sillä se sai saksellaan nipistettyä minua sormivälistä. Mutta ei se mitään, sillä se oli suuri! Ehkä suurin rapu mitä sinä iltana saatiin.

Lautan rakennus ja haaksirikko

Joella lautan käyttö jäi yhteen kesään, kun saatiin käyttöömme vene. Mutta lähistöllä oli myös järvi ja siellä teki mieli päästä muuallekin, kuin rantapusikoissa onkimaan. Pakkasimme reppuun nauloja, kirveen ja timpurinsahan.

Pokasahaa ei uskallettu ottaa, sillä se olisi paljastanut aikeemme kylän läpi pyöräillessämme. Pokasaha olisi kylläkin ollut paljon parempi tukkien katkaisemiseen, joita tarvitsimme lautan rakentamiseen.

Lautan rakennuspuiksi valitsimme pari pystyyn kuivanutta kuusta. Arvelimme ettei tihutyö ollut suuri, koska kuivaset eivät kelpaa sahatukiksi. Ja tuskin niitä näin vaikeasta maastosta kukaan polttopuuksikaan aikoo korjata.

Maasto oli tosiaan vaikea. Järvenrannasta kohosi jyrkkä kivikkoinen rinne, ei sieltä kannattaisi mitään toisarvoista puuta korjata.

Kaadoimme puut, ja nirhasimme ne pätkiksi timpurin käsisahalla. Hiki virtasi ja kurkkua kuivasi, kun lopulta saimme lautan kasattua rantaveteen.

Ranta oli matalaa ja kivikkoista. Siinä lautta osin kellui vedessä, osin oli kivien päällä. Itse rantamatalassa kahlaten ujutimme lautan syvempään veteen, ja hyppäsimme kyytiin.

Nyt olimme vesillä. Alkuvauhdin voimalla lautta loittoni rannasta, mutta heti kävi selväksi, että suunta oli väärä. Lautta ei kantanut kunnolla neljää poikaa.

Lautan toinen pää vajosi hiljalleen, ja vesi kohosi lähelle saappaanvarren suuta. Sitten se pää alkoi kohota ja toinen pää painua. Tätä huojuntaa se lautta teki koko ajan, kun jatkoi yhä liike-energian voimalla ulapalle päin.

Aloimme meloa mukaan ottamillamme seipäillä takaisin rantaan. Pelko kouraisi vatsanpohjassani, kun seiväs ei tavoittanut pohjaa. Varovasti meloen pääsimme sentään rantaan.


P.V.


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *