Lapsuuden kotiseutu

Kotiseutuhan on kai se missä koti kulloinkin sijaitsee. Toisin sanoen, näitä kotiseutuja voi ihmiselle elinaikanaan kertyä hyvinkin monta. Se tietenkin riipppuu myös siitä miten asia määritellään. Määritelläänkö se kunnan, maakunnan, valtion tai kenties kaupunginosan mukaan. Jos maakunnan tai kaupungin mukaan, niin niitä minulla on on tasan kaksi. Jos kaupunginosan mukaan, niin yksin Keravallakin niitä on peräti kuusi.

Mutta lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu kuitenkin rajoittuu yhteen. Sitä, että kaikki kesät vietin kesäkuun alusta elokuun loppuun Suoniemellä, ei voi laskea kotiseuduksi, vaan mökkeilyksi.

Suoniemi oli isäni kotiseutu, josta hän nuorena miehenä pappilan torpasta lähti tienaamaan metallimiehenä leipäänsä Tampereelle. Häälahjaksi hänelle oli lohkaistu pieni pala joutomaata kallion kupeesta,johon hän itse rakensi tuon huvilan ja upean puutarhan. Siuellä veljeni kanssa jouduimme välillä raatamaan kasvimaiden kimpussa. Mutta se taas on eri tarina.

Nälkälinna, joksi joku irvileuka oli sen aikanaan ristinyt, sijaitsee Hallituskadun ja Satamakadun puolivälissä Hämeenpuiston laidalla. Talon yläpuolella oli aivan kiinni meidän taloamme kerrosta korkeampi talo, jota nimitettiin Velkalinnaksi.

Velkalinnassa oli lukuisa määrä erilaisia kauppoja kuten esimerkiksi Yrjö Järvisen ruokakauppa ,josta jouduin usein hakemaan maitoa, makkaraa ja muita ruokatarpeita. Varsinkin kahvin haku oli mieleistä, kun jauhatuksen aikana heti näin, minkälaisen auton kuvan sain. Niitä minulla oli iso kokoelma, josta olin ylpeä. Meidän rakennuksessa ei ollut kuin yksi kauppa ja sekin vain paperikauppa.

Talojemme välissä oli autotalli, jota käyttivät Pyynikin juomatehtaan kalja-autot. Onnistuin itsekin vuokraamaan sieltä autopaikan. Nuo ammattikuskit olivat höylejä kavereita. Sanoivat, että jos janottaa, niin ota vaan limua kopista, mutta jätä tyhjät pullot. Sain lemput autotallista, kun tein siellä ison vaihdelaatikko -rempan. Se ei ollut kuulemma tarkoitettu korjaamoksi.

Talon alapuolella oli aidattu palokuja ja sitten puurakennus, jossa sijaitsi jokin ompelimo. Pihasta joskus katselimme, kun tädit tekivät töitä. Katselua ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun joku tädeistä tuli ja veti verhon eteen.

Tämä piha oli umpinainen – tai lähes umpinainen. Sen perällä oli punatiilisen kenkätehtaan takaseinä. Sen eteläpäässä oli lyhyt aita joka rajoittui matalaan puutaloon. Tästä aidasta olimme höllänneet muutaman lankun niin, että pääsimme siitä pujahtamaan pakoon, kun talonmies meitä jahtasi.

Kerrankin kun juuri olin päässyt läpi, rämähti kelkka aitaan.”Kyllä minä kakarat teirät viä kuritan….”. Ei talkkari mikään paha mies ollut. Meistä oli vaan niin kiva härnätä sitä.
Kun pihaan tuli koksikuorma ja jos jos satuttiin olemaan koulusta vapaalla, niin autettiin
kyllä talonmiestä sen lapioinnissa pannuhuoneeseen. Saatiin siitä vähän karkkirahoja, vaikka
äidit eivät kovin mielissään olleet nokisista vaatteistamme.

Pihassa oli aina isot halkopinot ja niihin oli hyvä tehdä majoja. Kun roska-auto tuli pihaan, niin kaikki talon kakarat pelmahtivat paikalle kuin tyhjästä. Halot käsiin ja jahti alkoi. Suurin osa rotista onnistuttiin listimään, mutta aina joku kuitenkin onnistui livistämään.

Kun talossa asui todella iso joukko lapsia, syntyi talvisin pihanperälle aina suuri ja mahtava lumilinna. Siihen tuli tornit ja kaikki. Tosin isommat lapset nimesivät sen omaksi alueekseen eikä meillä pienemmillä räkänokilla ollut sinne asiaa. Paitsi silloin tietenkin, kun ne olivat pitempään koulussa.

Velkalinnan kanssa kävimme jatkuvaa sotaa. Talvella lumi- ja kesällä kivisotaa. Meillä nälkälinnalaisilla oli vaan huonommat asemat, kun pihamme sijaitsi monta metriä alempana.

Heillä oli lisäksi vielä muuri suojanaan. Siitä olimme heille kateellisiakin, kun heidän takapihallaan oli Wigreenin makkaratehdas ja meillä vaan kenkätehdas.

Puistossa talomme kohdalla oli hiekkalaatikko. Sinne mennessä tarvitsi aina tarkkaan katsoa etti puistovahtia ollut näkösällä. Se oli tarkka mies ettei vaan nurmikkoa tallata. Mutta keväisin puiston ojissa oli runsaasti vettä joihin pystyi rakentamaan mahtavia patoja. Kun sitten pato avattiin laitettiin tikut virtaan ja katsottiin kuka voittaa.

Talvisin kaupunki rakensi kelkkamäen joka oli koko kulmakunnan suuressa suosiossa. Hyvillä kelkoilla pystyi talomme kohdalta siirtymään ajotielle ja pääsi aina Satamakadulle asti. Siihen aikaan autoliikenne oli hyvin hiljaista ettei juurikaan vaaratilanteita syntynyt.

Kun Koulukadulla päättyi matsi, ajoivat autot syystä tai toisesta meidän puoleista katuosuutta kohti Hämeenkatua, vaikka länsipuoli oli huomattavasti loivempi. Ja kun yksi auto jumiutui niin siihen sitten jäivät bussit ja kaikki. Meillä oli hauska seurata sitä hässäkkää joko kelkkamäeltä tai rapun edessä. Isommat pojat huutelivat kehoituksia ja kannutuksia. Apuun ei kuitenkaan menty.

Puistosta lähti vuosittain aina Kansan Lehden hiihdot, joita oli hyvä seurata. Ja tietenkin siitä meni muutenkin hyvät ladut eteläpuistoon josta pääsi pyynikille ja Pyhäjärven jäälle.

Puiston takana oli Länsipuolen kansakoulu jossa aikanani aloin opintoni. Se ei mitenkään ollut minulle mikään uusi tutustuminen sillä vahtimestarin poika oli ollut jo pitkään parhaita kavereitani..

Siinä vieressä oli työväintalon suuri halkovarasto jonka takakulmalla oli teatterin lämpiön takaovi. Ja sitten tietenkin Työväentalo, jonka salaperäiset käytävät tulivat tutuksi jo varhaisessa lapsuudessa. Hallituskadun ylitettyä tulemme Aleksanterin kansakoulun pihalle, johon aikanani siirryin alakoulusta. Siellä oli se kuuluisa hammaslinikka jossa lapset rääkätään jne. Koulussa on aloittaneet lisäkseni mm Jyrki Otila, Jouko Turkka, Iso Sajakorpi, Veikko Kerttula ja monet muut.

Kun sitten muutin pois kotoa, niin en kuitenkaan kauaksi. Satakunnan- ja Näsilinnankadun kulmaukseen pieneen vinttikamariin. Vain kylmää vettä ja vessa yhteiskäytössä alakerran kukkakaupan kanssa. Onneksi työkaverini suhteillaan onnisui hankkimaan paremman asunnon Hämeenpuiston ja Satakunnankadun kulmauksesta samasta talosta jossa myös työpaikkani sijaitsi. Vaimoni työpaikka oli Tammelan puolella joten minun asiakseni jäi poikamme Villen roudaaminen kodin ja mummulan välillä. Niin se maisema pysyi samana aina siihen saakka, kun sitten työn perässä muutimme syksyllä 1970 Keravalle.


Keijo Virtanen


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *