Lapsuuteni Vallila (1946 – 1954)

Lapsuuteni Vallila 1946-1954 on lähes mestarillinen kuvaus lapsuuden kodin lähiympäristöstä sekä ihmisistä siellä sotien jälkeen. Pienen tytön näkökulman lisäksi kertomus on samalla kiehtova zoomaus aikakauden kulttuurihistoriaan.

Samansuuntaisesti voi luonnehtia kirjoittajan syksyllä 2017 tekemiä lisätarinoita: Ruokamatka 50-luvun Vallilaan ja kuvaus yleisessä saunassa käynnistä tuolloin.


Inarintien ja Vallilantien kulmassa oli valkoinen puutalo. Siinä asui perheemme lisäksi taiteilija Strömmin perhe sekä isännöitsijä Istolan perhe yläkerrassa.

Seinän takana asui sotaleski Laine poikansa kanssa. Puutalossamme oli jokaisella perheellä oma puusee. Se sijaitsi pihan perällä ja sinne mentiin omalla isolla avaimella. Meidän pönttö oli taaimmaisessa kopissa ja sieltä näki naapurin pihaan pienestä reiästä. Ei ollut Camilla pihalla.

Kopin ovessa oli paperinen taidejäljennös ”Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä”. Tosin kerran se oli revitty ja isä epäili hunsvotti -serkkuani moisesta vandalismista. Mutta hätä ei lue lakia sillä ilmeisesti pyyhepaperi oli tuolloin lopussa.

Kipaisin hakemaan Camillaa leikkimään.Camillan vanhemmat olivat muuttaneet Porkkalasta, koska venäläiset ottivat heidän talonsa ja maansa. Perheeseen kuului neljä lasta, palvelija sekä tietysti mamma ja pappa. Camilla pelkäsi pappaansa ja varoitteli meitäkin astumasta papan istuttamien keisarin kruunujen päälle.

Camillalla oli pitkät letit. Joskus olin seuraamassa, kun mamma letitti ne niin kireälle, että Camilan silmät tulivat vinoiksi. Ääntäkään ei Camilla päästänyt, sillä hän pelkäsi myös mammaansa. Isot siskot olivat kiukkuisia ja huusivat Camillalle milloin mistäkin, heitäkin oli syytä varoa.

Vauras, melskaava perhe naapurissa

Heidän perheensä oli ihan erilainen kuin meidän. Oven pielessä odottelin, koska Camilla sai tiskit kuivattua ja pääsisi leikkimään. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. Olin pieni ja laiha, lähes olematon.

Heillä oli tapana melskata kovasti syödessä. Kaikki olivat lihavia ja pöydässä kaikui hilpeä ruotsinsolkotus, olihan heillä varaa ruokaan, kun pappa oli romukauppias. Joskus näin piirongin päällä ihan oikeita setelinippuja.

Pappa antoi meille palan amerikkalaista purukumia, kun keräsimme rautaromua hänelle. Hän oli myös ainoa ihminen, joka oli kuullut radiosta ohjelman Messuhallista. Olin koulujen välisessä kykykilpailussa ja lausuin siellä oikein migrofoniin runon.

Välillä pappa oli huonolla tuulella. Silloin saattoi lautanen lentää seinään, mamma oli yhtä kiukkuinen ja heitti omansa perään. Tiesin, että papalla oli suhde heidän kotiapulaisensa kanssa ja jonkun ajan päästä Anja tulikin raskaaksi. Mamma lähetti itkevän tytön pois.

Myöhemmin eteisen ruokakomeroon oli eksynyt paloöljypullo simapullojen jokkoon ja pappa joi sitä. Hirveä mekastus siitä syntyi, kun Camilla huusi ”nyt pappa kuolee”, mutta ei hänestä henki lähtenyt.

Heillä oli myös takapihallaan kanoja häkissä. Pappa otti puupölkyn ja löi kirveellä kanalta pään poikki ja totta se on, että kana räpiköi ilman päätä jonkin aikaa.

Maitokaupasta siirtomaatavara -liikkeen kautta lihakauppaan – matkan varrella piipahdus elokuvateatterissa

Vallilantiellä oli Helsingin Meijeriliike. Myyjällä oli valkoinen tärkätty päähine ja tylppäkärkiset sakset ilmestyivät kuin tyhjästä hänen käsiinsä, kun hän leikkasi säännöstelykupongista tarvittavan osan pois. Ostin pikkumitan kermaa nekkaani ja juoksutin sen vauhdilla kotiin. Kerttu-täti oli poikennut kahville.

Hämeentien puolella oli Pajusen siirtomaatavarakauppa. Muutama rappu alas katutasolta ja pääsi nuuhkimaan taivaallista kahvin ja omenien aromia. Punaposkinen myyjätär nakutti reippaasti puupalikalla kahvimyllyä, jotta jokainen hiukkanen tuli asiakkaan pussiin.

Mikkolan lihakauppa sijaitsi Inarintien ja Hauhontien kulmassa. Ostin rasvasilliä ja lauantaimakkaraa. Isä ja poika Mikkolat omistivat kaupan ja olivat tarmokkaita ja kohteliaita. Kaupassa oli aina hyvin kylmä, johtuen esillä olevista lihoista ja mielenkiintoisista muista ruhon osista. Oli häränhäntiä, siansorkkia ja verta sekä kaikkea mistä vain sodan jälkeen ruokaa saattoi tehdä.

Kaarsin takaisin kotiinpäin paketit kassissa, ohitin Aamutähti-ravintolan, joka päiväsaikaan oli kiinni ja pimeä.

Vallilantiellä vastapäätä kansakouluani oli myös elokuvateatteri Apollo. Pysähdyin usein kauppareissulla katsomaan mainoskuvia filmeistä. Voi kuinka rakastin Apolloa, olkoonkin että sinne pääsi vain harvoin ja mustakulmaisen äkäisen vahtimestarin ohi. Koskaan hän ei hymyillyt, hän taisi vihata lapsia ja kyllä me kiljuimmekin, kun Tarzan juoksi leijonaa karkuun.

Joskus filmi syttyi palamaan ja vaksi ajoi meidät lapset ulos, mutta saimme tulla ilmaiseksi katsomaan kunhan hän saisi taas uuden filmin. Näin Sudaniin orjakuningattaren ainakin kolme kertaa.

Lisää naapureita ja jännittävä retki sontakuskin kärryissä

Kun jatkoi Vallilantietä alaspäin kohti Mäkelänkatua näki metallisen lautasen riippuvan parturiliikkeen yläpuolella. Parturineidillä oli musta otsatukka ja naiset kuiskivat, että miehet taisivat saada sieltä muutakin kuin tukanleikkuun.

Vallinlantien toisen puolen naapuritalon yläkerrassa asui tätini perhe. Naapurissa asui myös alituiseen yskivä ompelija Aino, joka sitten kuolikin yhtenä päivänä keuhkotautiin.

Seuraavassa talossa Vallilantiellä, tiheän portin takana kurkisteli pieni kyttyräselkäinen tyttö. Hän ei päässyt koskaan mukaan leikkeihimme. Hänen seuranaan oli vain äkäisesti haukkuva terrieri.

Jos jatkoi vielä mäkeä alaspäin oli seuraavana Pirkon talo. Heillä oli hevonen ja kärryt pihallaan. Pirkon isä oli sontakuski. Hän vaihtoi Vallilan huusseista pöntöt tyhjiin ja täysinäiset ajettiin hevosella Kumpulaan. Pönttöjen vaihtopäivän tiesi hajusta. Kerran ajelimme Pirkon kanssa sontatynnyreiden välissä Kumpulaan asti. Se oli jännää.

Pirkon talosta seuraavassa oli Elannon maitokauppa ja sieltä Camilla kävi ostamassa iltapäiväkahvin kanssa voipullia ja kermaa. Olin mukana ja seurasin heidän iltapäivän herkuttelua. Heillä käytettiin isoja mukeja ja kahvin sekaan heitettiin laskelmieni mukaan viisi sokeripalaa ja hulautettiin kermaa reilusti. Sain vain haistella oven suussa tuota ihanaa toimitusta, johon meidän perheellämme ei ollut varaa.

Leikit pihalla, kadulla ja naapureissa

Leikkimäänkin ehdittiin pikkupalveluiden välissä ja silloin käytiin kutsumassa kaikki pihakaverit. Pelattiin palloa, hypättiin narua, leikittiin natskua, kuka pelkää mustaa miestä ja viimeinen pari uunista ulos. Barbia voi hypätä vaikka keskellä ajotietä, koska autoja kulki harvoin.

Vain kahta ratsupoliisia oli pakko väistää. He partioivat joka päivä alueellamme ja hevosilla pääsi myös läheisen vankilanmäen metsään. Joskus vankeja karkasikin,
mutta pian poliisit heidät nappasivat taas. Potkiskelimme hevosten jättämiä kakkaroita ja jatkoimme leikkejämme.

Inarintiellä asui myös Stig ja Leif, he puhuivat ruotsia ison siskoni kanssa. Siskoni puhui paremmin ruotsia kuin suomea, koska oli pitkään sotalapsena Ruotsissa. Myöhemmin Stig ajoi uudella pyörällään Mannerheimintiellä bussin alle. Jos Inarintietä jatkoi Sturenkadulle päin tuli talo, jossa asui Tom ja Brita, myös ruotsinkielisiä. Siskoni oli Britan kaveri.

Siihen aikaan tiedettiin naapureista paljon ja lapset kuljettivat viattomasti perheiden salaisuuksia talosta toiseen kuin mehiläiset siitepölyä jaloissaan.

Tukiterapiaa, kultahippuja ja valkoisia sireenejä

Äitini puhui piha-aidan yli Camillan mamman kanssa. Mamma purki sydäntään miehensä uskottomuudesta. Se oli senaikaista tukiterapiaa, samoin kuin se, että kaikissa taloissa surkuteltiin taiteilija Strömmin tyttärenpojan hukkumista kesämökillä.

Kesäaamuisin hypellessäni Vallilantietä pitkin näin neliönmuotoisissa kadun kivilaatoissa kimaltelevia kohtia. Oli pakko silitellä aamuauringon lämmittämää kiveä ja kuvitella siinä olevan kultahippuja.

Toisella puolella katua kiirehti näyttelijä Sonja Suvi raitiovaunupysäkille. Hänellä oli upea paksu tukka, joka oli auki ja kun hän kulki hieman nokka pystyssä kuvittelin hänet prinsessaksi.

Katua kulki myös omituinen neiti baskeri kallellaan, Hän puristi kainalossaan käsilaukkua ja piti rintansa edessä isoa avainta. Kukaan ei uskaltanut puhua hänen kanssaan. Huhuttiin, että hän oli tullut hulluksi, kun lapsensa kuoli tapaturmaisesti.

Joka kesä pienellä takapihallamme kukki valkoisia sireeneitä. Äiti vaihtoi pestyihin ikkunoihin ohuet vaaleat kesäverhot. Avonaisista ikkunoista löyhähti sireenintuoksu ja verhot liikahtelivat leppeässä kesätuulessa. Kesä oli taas Vallilassa.


Seija Kajava


Takaisin edelliselle sivulle

Takaisin etusivulle

Yksi kommentti artikkeliin ”Lapsuuteni Vallila (1946 – 1954)”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *